perjantai 22. tammikuuta 2010

Aamumaisema.

Viime päivien ilonaiheeni on ehdottomasti ollut taivas. On ollut ihanaa, kun aamusta on sattunut katsomaan ulos ikkunasta ja kohtaa upean, tummanpuhuvan aamutaivaan täynnä kauniita värejä. Huomatkaa myös mielettömät pilvet!



Ah. Voisiko oikeasti olla huonolla tuulella tuollaisen näyn edessä? [harmi vaan, ettei mulla ole käytössä kuin pikkuinen pokkari, muuten maisema voisi puhua paremmin omasta puolestaan.]

Nyt tekee mieli mustikkamehua.

V nukkuu ja yritän olla ahkera. Eka erä pyykkejä on koneessa ja aion siivota paikan siihen kuntoon, että voidaan imuroida heti kun V herää. Mielellään kyllä myös pesisin lattiat, mutta saa nyt nähdä jääkö se lauantaille. Viedään silloin varmaan Vikke taas yöksi mummilaan.

Yritän olla ahkera. Haluaisin olla ahkera. Kukahan keksi tehdä musta tällaisen laiskan kakan?
Valitsin laihdutustavaksi hyötyliikunnan, joten kai sitä täytyy lähteä hommiin, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Ankara siivoushan on parasta hyötyliikuntaa, joten ei ku rätti käteen vaan.


Ps. Parhaan ystäväni kotikadulla ammuskeltiin viime yönä, onneksi ei käynyt kuinkaan kenellekään. :\

torstai 21. tammikuuta 2010

Svea.

Joskus syksymmällä luin jotain trendimuotilehteä, joss sitten kuvakollaasissa kerrottiin Svea-pipojen tulevan muotiin. Tuhahdin ja käänsin sivua.
Nyt täytyy kyllä myöntää, että melkoisen monella niitä pipoja näkyy. Enkä voi millään käsittää, miksi. a) Ihan järkyttävää massatuotetta, b) massatuote on aina tylsää ja c) tällä kertaa massatuote on vieläpä järkyttävän rumaa. Pipot sinänsä, yleisesti ottaen, ovat tietysti kivoja. Usein jopa söpöjä. Puhumattakaan käytännöllisyydestä. Mutta nämä Sveat... Oivoi. Jopa tupsut ovat söpöjä, mutta miksi ne nyt killuttavat narun jatkona? Hirveää.
Kaikista kamalin näky olivat kyllä ala-asteikäiset kaverukset, kaksi tyttöä, joilla molemmilla oli vaaleanpunaiset Sveat.
Huoh. En vaan ymmärrä.
Ja kyllä, tiedän että tämä ilmiö on ollut voimassa jo jonkin aikaa, nyt niitä pipoja vaan näkyy niin joka puolella etten voinut olla purkautumatta.


Ps. Kyllä, selvisin toisestakin 10-tuntisesta koulupäivästä. Juuri ja juuri, vähän teki kyllä jo tiukkaa.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Hyvä päivä.

Jes jes jes jes jes, mä oon niin fiiliksissä!!

a) musta tykättiin työharjoittelupaikkahaastattelussa. Uskallan olla lähes varma, että sinne mennään.

b) oon saanut supersuklaata, pikkuisen Baileysiä ja despiksiä.

c) Casanova tulee sunnuntaina!!! Jesjesjesjesjes, päivän paras uutinen!!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Ajatuksia.

Olen nyt jonkin aikaa lueskellut näitä muoti-, trendi- ja pukeutumisblogeja. Jollain hullulla tavalla kyllä pidän niistä. On hauska päästä kurkistamaan ventovieraiden ihmisten elämään parhaimmillaan päivittäin ja kuvitella tuntevansa heidät pelkästään heidän blogiensa perusteella. Joku joskus kirjoittikin blogiinsa siitä, mitä ihmiset oikein olettavat; luulevatko he, että se mitä ihminen kirjoittaa blogissaan, on koko totuus hänen persoonallisuudestaan, elämästään, ajatuksistaan?
Nyt lähti kyllä juttu sivuraiteille. Koska oikeasti halusin vain tulla sanomaan sen, että jos nämä muotiblogaajiksi itseään kutsuvat nuoret [ja vähän vanhemmatkin] naiset edustavat nykypäivän muodikkuutta, olen onnellisesti epämuodikas. Useimpia heidän päällään näkemiäni rytkyjä en pistäisi ikinä päälleni. Kaikista hauskimpia ovat aina vuodenvaihteen tienoilla ilmestyvät muistelot, mihin blogaajat ovat keränneet vuoden lempivaatteensa. Ihan uskomattomia härveleitä. Sitä vain miettii, mitä he muina päivinä ovat päälleen vetäneet, jos nämä ovat sitä parhaimmistoa.

Nojoo. En tahdo olla ilkeä. Oikeasti piti jättää koko teksti vain siihen yhteen lauseeseen.

Olen vähän väsynyt. Katsoin äsken Kirjavan hunnun ja itketti.

Ajattelin vakavasti vihdoin vuoden tauon jälkeen ottaa uuden postcrossing-osoitteen. En minä turhaan niitä kortteja viime talvena hamstrannut varastoon. Maailmalle siitä!

Ystävällisyyttä.

Sitä haluaisi aina puhua isoista ja tärkeistä asioista, mutta jotenkin tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa.
Monista asioista tietää, että ne ovat päin honkia, mutta miksei niistä osaa sanoa sen enempää? Mitään kehittävää tai syvällistä?

Esimerkiksi keskustelimme erään koulukaverini kanssa siitä, miten pitkään maailma oikein jaksaa tällaista kuluttamista. Koska maapallon raja tulee vastaan? Tai meidän ihmisten?
Mutta mitä muuta siitä osaisin sanoa. Mikä olisi niin iso pointti, että uskaltaisin julkaista mielipiteeni?

Ei mikään.

Hitto kun pitääkin olla tällainen tietämätön ihminen.

Mutta sanon tämän silti. Tällainen kulutuskäyttäytyminen ei voi pidemmän päälle olla mahdollista. Ihan uskomatonta, miten ihmiset kuluttavatkin nykyään.
Esimerkiksi voisin kertoa veljeni. Hän kysyi, onko meillä tarvetta hänen vanhalle telkkarilleen ja koska ei ole, hän sanoi heittävänsä sen sitten roskikseen.
Sen kummemmin veljeäni henkilökohtaisesti moralisoimatta, heräsi tästä samantien tietynlaisia ajatuksia. Miksi ihmeessä hän heittää toimivan television roskikseen? Todennäköisesti se nimittäin on toimiva, en usko, että hän muuten olisi sitä meille tarjonnut. [ja kyllä, korjasin häntä, että kierrätykseen, ei roskikseen.]
Mihin on kadonnut se tapa, että tavaraa käytetään kunnes se menee rikki ja sitä ei voida enää korjata? Onko ihmisillä tosiaan jo niin paljon rahaa, että sitä voidaan kuluttaa ihan miten sattuu?
Omituista tällainen.
Yksi esimerkki ovat tietysti kodinkoneet sun muut, jotka yksinkertaisesti tehdään nykyään niin huonoiksi, että ne hajoavat muutaman vuoden päästä. Esimerkiksi meidän mummolassamme käytettiin samaa jääkaappia 30 vuotta sen hajoamispisteeseen saakka, ja toinen jääkaappi, edelleen käytössä oleva, taitaa lähennellä samaa ikäluokkaa. Toinen esimerkki ovat puhelimet. Äitini käyttää minulle aikoinaan ostettu 3310:ä ja puhelin toimii edelleen hienosti, kun taas minun hiukan päälle vuoden vanha temppuilee jo.
Mikä ihme saa ihmiset vaihtamaan toimivia tavaroitaan toisiin? Vai onko meidät vain kasvatettu siihen, että mitä uudempi, sen parempi..?

Toisaalta tästäkin samasta aiheesta on jauhettu jo niin moneen kertaan, että mietin, onko postaustani mitään järkeä julkaista. Mutta toisaalta, tämähän onkin minun blogini.
Ja toisaalta, eihän asia ole vieläkään muuttunut tarpeeksi.

Yksi ärsyttävä piirre tässä kaikessa on. Aina kun minä tahtoisin jollain tavalla säästää planeettaamme, mieheni torjuu kaikki hyvät ajatukseni. Hän ei suostu uskomaan siihen, että käyttäytymisessämme olisi mitään vikaa. Se on jotenkin niin uskomatonta. Hänen päänsä voisi työntää vaikkapa sen Tyynellämerellä kelluvan jätekasan uumeniin ja silti hän kehtaisi epäillä, onko sitä sittenkään olemassa.

Kerran tästä mieheni epäileväistä luonteesta on ollut hyötyä. Ainakin saattoi olla, en voi itsekään olla ihan varma. Ehdotin nimittäin hänelle, että alkaisimme käyttää pesupähkinöitä. Hän ensin sanoi, että siitä vaan jos haluan, mutta kerrottuaan ideastani kaverilleen, kaveri kertoi että hesarissa oli juuri ollut arvostelu niistä, eivätkä pähkinät olleet pärjänneet kovin hyvin.
Tämän takia otin sitten enemmänkin selvää pähkinöistä. Niistähän ollaan oltu innoissaan mm. sen takia, että niitä ostamalla pystytään tukemaan paikallista [ovatkohan ne sitten Intiasta vai mistä kotoisin?] väestöä. Mutta sitten luin myös tekstin siitä, kuinka pähkinöitä tuodaan länsimaihin jo niin paljon, että niitä ei riitä enää niiden alkuperäisille käyttäjille, vaan niiden hinta on noussut pilviin. Joten Intiassa [tai missä nyt onkaan] ihmiset joutuvat nykyään ostamaan teollisia pyykinpesuvälineitä, eikä heillä tietenkään ole varaa edes niihin luontoystävällisempiin aineisiin, vaan he ostavat ties mitä myrkkyjä. Lisäksi Intian vedenpuhdistusjärjestelmä ei ole mitenkään erityisen tehokas verrattuna esimerkiksi Suomen järjestelmään. Olisikin siis parempi, että täällä käytettäisiin luontoystävällisiä aineita, kun sellainen mahdollisuus kerran on, ja jätettäisiin pähkinät niitä tarvitseville.
Kannattaa ainakin miettiä tätä puolta, ennen kuin rupeaa itse kokeilemaan. [ps. Kyllä niistä oli niitä hyviäkin arvosteluita, monet ovat käyttäneet pähkinöitä jo vuosia.]

lauantai 16. tammikuuta 2010

Voi vitsit. Nyt kyllä hymyilyttää.

Jään isolla jännityksellä odottamaan, millainen yllätys mulle on luvassa. :)

Mökömökö.

Olen vähän mökömökö. En saanut dominoita. :(

Minulla on myös pöydille kiipeämisestä suunnattomasti nauttiva kakara. Minä en nauti siitä kun hän kiipeää pöydälle nyppimään koristeankkani olkihatun viimeisiä olkia irti.
Kakarani myös kävelisi seiniä pitkin, jos pystyisi. Yritys ainakin näyttää olevan kova.
Minulla on mies joka valittaa tiuskimisestani. En oikein tiedä, millä äänensävyllä sitten kysyisin häneltä, missä ovat ne ostoskärryt, jotka hän juuri palautti ottamatta niistä lapasiani [ja joista hän kuitenkin huomasi ottaa omat hanskansa].
Minulla on pölyiset lattiat, ja arvatkaapa onko se kamalaa huomata lapsen paljaista, pölyisistä jalkapohjista.

Jostain syystä olen kuitenkin hyvällä tuulella. Olen laittanut pyykkiä ja tiskannut, mutta silti hymyilyttää.

1. Olen juonut vietnamilaista kahvia pitkästä aikaa. Namnam.
2. Nyt kun meillä on maitotiivistettä, voimme myös tänään syödä avokadoja. Kuten eilenkin.
3. Söin appelsiinin V:n kanssa.
4. Minulla on suklaisia mansikkapaloja.

Miksi kaikki mielihyvän lähteet liittyvät johonkin suuhunpantavaan?

Ähh, ehkä sen takia olen lihava.

Ps. 5. Kuuntelen huolettomasti Egotrippiä. Ehkä joku muukin siis voi pelastaa päivän.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Lentävät lauseet.

Mihin asti on ihan ok puhua eksistään? Jos esimerkiksi pariskunta katsoo yhdessä leffan ja toinen osapuoli, sanotaan nyt vaikka että nainen, on ihan fiiliksissä leffasta, niin onko miehen ihan ok sanoa, että "nyt tiedät, miks tää on mun eksän lempileffa"?

Ei minunkaan mielestäni.

Ja onko ihan ok, että nainen pikkuisen kiehahtaa?

Ehdottomasti.

Onko oikein, että mies ei pyydä anteeksi sutkaustaan, vaan suorastaan odottaa, että nainen pyytää temperamenttisuuttaan anteeksi?

Ei todellakaan.


Että sellainen päätös tälle illalle. Jostain syystä tekee mieli mennä aikaisin nukkumaan.

Kaikista eniten kyllä ottaa päähän se, ettei pysty katsomaan sitä leffaa enää toista kertaa ilman, että sen hiton eksän kuva välkähtelisi silmien edessä noin kuusisataa kertaa. Etenkin kaikissa tappokohtauksissa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Korkokengät.

Lauloin äsken pitkästä aikaa. Teki hyvää, ääni toimii edelleen suht hyvin, ainakin tilanteeseen nähden. Yhteen biisiin kyllä pysähtyi todella pahasti. En ymmärrä, miksi tämä oli valittu Suomen unelmien poikamiehen mainosbiisiksi, koska aiheet ovat melkoisen kaukana toisistaan:

Stella - Korkokengät

Korkokengissään
yli sillan kulkee
kotia kohti vaeltaa
ja häpeä pieksee rintaa
häpeä pieksee rintaa

Jää vaatteet eteiseen
korvarengas puuttuu
kaulassa merkki "syyllinen"
käsivartta koristaa
arvet toisten öiden
pakoa täältä kaivertaa

Kun häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
ja se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa

Kolme päivää
aikaa on päätää
yhä tuntee sen pojan sisällään
putoaa polvilleen
kun vahvoin viilloin
syvemmälle kuin ennen pakenee

Kun häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
ja se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa

Kaataa hyllyt
riuhtoo verhot maahan
ikkunaan huuruhunnun puuskuttaa
sormella siihen piirtää
silmät, nenän ja suun
siihen piirtää

Eikä luovu mistään
vaikkei henkeä saa
eikä luovu mistään
vaikkei henkeä saa
arvet yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
hänet yksin aikoo kantaa
halki näiden öiden keinuttaa

Huutaa itkee
paiskoo kengät seinään
mytty raivoisaa voimaa
kaataa hyllyt
riuhtoo verhot maahan
ikkunasta yötä vasten heijastuu


Yritin laulaa sen loppuun asti, mutta sitten kyyneleet ottivat vallan ja ääni särkyi. Ei pystynyt jatkamaan.

5-2.

Ärrh.

1. En sovellukaan verenluovuttajaksi vielä pariin kuukauteen. Eli en menekään tänään. Ärsyttävää. Varsinkin se oli inhottavaa, kun jouduin perumaan joskus yhdentoista aikaan illalla. :\ Mutta ei voi nyt mitään.

2. En osaa päättää, mistä hankkisin uudet silmälasit, joten en mene sinnekään.

3. Haastattelukin peruttiin. Se täti kysyi, josko tulisin huomenna, mutta jouduin valitettavasti kieltäytymään kymmentuntisen koulupäiväni takia... Uusi haastatteluaika onkin siis vasta maanantaina, eli hyppäsin ryhmän ensimmäisestä ilmeisesti ryhmän viimeiseksi haastateltavaksi. Miten ärsyttävää. Toivottavasti se on edukseni, jään paremmin mieleen tai mitä tahansa.

4. Koska minulla ei sitten olekaan mitään menoa tänään, V on ihan turhaan päiväkodissa. Olisin voinut hakea sen vaikka ennen päiväunia tai mitä tahansa. Ja varsinkin se hävettää, että jäin kiinni juoruakkanaapurillemme siitä, että vein lapsen hoitoon ja sitten palasinkin kotiin. :F Tosin hän toivottavasti nyt luulee, että palasin vain hakemaan jotain ja lähdin sitten samantien, mutta en tiedä kuinka pitkäksi aikaa hän jäi aulaan odottelemaan miestään. Koska jos hän oli siellä esim. puoli tuntia, saattoi hän jo alkaa ihmetellä, mihin minä jäin...
Ähh, ehkä mietin liikaa.
Sitä paitsi, mitä se kenellekään kuuluu, miten meidän lapsi päiväkodissa on. Muutenkin ihan hyvä, että hän on nyt peräkkäisinä päivinä siellä totuttelemassa taas päiväkotiarkeen, niin ehkä hän ei enää parin viikon päästä itkisi niin kamalasti. :\

5. Tuolta samaiselta naapurilta kuulin, että meidän kivat naapurit, joille tulee lapsi maaliskuussa, on muuttanu pois vuodenvaihteessa. Kurjaa. :\ Minä kun olin aivan innoissani, kun vieressä oli mukava ja melko samanikäinen pariskunta, ja kaupan päälle heillekin tulee lapsi! Oon nyt ihan möks. Etenkin kun he eivät edes sanoneet muuttamisesta mitään.


Onko meillä mitään hyviä puolia?

1. Pääsin vihdoin käyttämään sen tuuheuttavan hiusnaamion, jonka pitää antaa vaikuttaa vartti.

2. Voisin ehkä pestä lakanat vihdoin. Tosin en tiedä, uskallanko lähteä viemään niitä pyykkitupaan, jos se naapuri tulee taas vastaan... Ehkä pesen ne vasta parin päivän päästä.

3. ...

Nyt lyö jo tyhjää.