Raiskaus.

Ystäväni osti kuukauden Olivian ja antoi sen sitten minulle luettuaan. Lehdessä oli artikkeli Katrista [nimi jo jutussa muutettu], joka raiskattiin 14-vuotiaana laivalla. Hänellä oli huono itsetunto ja äitinsä oli opettanut hänelle hieman arveluttavan maailmankuvan ["Sitä paitsi äitini oli istuttanut minuun ajatuksen, että viehätysvoima on naisen arvon mittari." s. 150]. Siksi kahden miehen kehut ja koskettelu saivat tytön lähtemään mukaan hyttiin, missä miehet raiskasivat Katrin vuorotellen kolmannen miehen katsoessa vierestä.
Katri ei osannut ajatella tulleensa raiskatuksi, vaan ajatteli asian olevan oma vikansa. Joten kun hänen koulussaan levisi juoru Katrin harrastaneen seksiä kolmen miehen kanssa, hän ei edes tajunnut puolustautua, mietti vain sitä, kuinka miehiä oli kaksi, ei kolme!
Koska ikätoverit pitivät Katria huorana ja ystävät häpesivät häntä, hänet "unohdettiin" ottaa mukaan menoihin. Katri syrjäytyi, ja tuntee menettäneensä parhaat teinivuotensa. Hän ajatteli myös itsemurhaa.

Kuitenkin nyt, 32-vuotiaana, Katri ei koe kärsineensä raiskauksesta mitenkään merkittävästi. Esimerkiksi hän kävi kerran raiskattujen tukitapaamisessa, mutta nähdessään muiden uhrien olevan ihan rikkinäisiä, hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon ja vain ahdistuvansa heidän näkemisestään.
Tottakai se kuitenkin vaikuttaa edelleen, en minä sitä sano. Mutta artikkeli oli ihanan lohdullinen, koska on hyvä tietää, että on myös niitä, jotka eivät järkyty asiasta loppuiäkseen niin kovin, etteivät pysty toimimaan enää. Katrillakin kuitenkin todettiin keskisyvä masennus vuosia myöhemmin, joten ei hänelläkään helppoa ole. En halua nyt edes ajatella niitä rikkinäisiä naisia viilleltyine ranteineen siellä tukiryhmässä. Minun täytyy myöntää, että en haluaisi kenenkään heidän pään sisään tuntemaan sitä tuskaa.

Mutta se asia, minkä takia minä kirjoitan tätä postausta. Tällaisten artikkelien perässä on usein infoboksi aiheesta, niin myös nyt.
Tiesittekö te, että nukkuvan tai muutoin puolustuskyvyttömän voi raiskata ilman sen kummempaa rangaistusta, jos ei ole itse aiheuttanut puolustuskyvyttömyyttä?

Ihan järkyttävää. En voi ymmärtää, miten suomalaisessa lainsäädännössä voi olla tällainen porsaanreikä.
Sanat eivät edes riitä kuvailemaan järkytystäni. Asialle on ehdottomasti alettava aktiivisesti tekemään jotain.

Lopuksi vielä suora lainaus tuosta infolaatikosta:
"Oikeusministeriössä on tänä keväänä valmisteltu esitystä, jonka mukaan myös nukkuvan tai puolustuskyvyttömän raiskaus tulisi rangaistavaksi. Nykyisin tuomio tulee vain, jos raiskaaja on aiheuttanut puolustuskyvyttömyyden."

Toivottavasti sinulla ei ole vastaavia kokemuksia. Mutta jos on, niin apua voi saada esimerkiksi Tukinaisen kriisipäivystyksestä: 0800-97899. Puhelu on maksuton, ja soittoajat ovat arkisin 9-15 ja viikonloppuisin 15-21.


Rakkautta.

Syyskuu, 24.

Nyt on kieltämättä sellainen olo, että mitä hittoa minä täällä koulussa teen, miksen ole kotona pikkupoikani kanssa.
Onneksi tänään loppuu jo kahdeltatoista ja sitten minulla on koko loppupäivä aikaa keinua minimiehen kanssa.

Suuri päivä. Hiukan suurempi mies. V on tänään 2-vuotias. Miten jännittävää!

Tunnen itsenikin jo kamalan vanhaksi.

Tahdon jo keinumaan. Kuulla ihanaiseni raikuvan naurun.

Austen.

Elän Jane Austen -vaihetta. Luin ensin Sanditonin, jonka olemassaolosta edes erittäin austenmainen ystäväni ei tiennyt. Se oli ihan viihdyttävä, kun pääsin alkukankeudesta yli.
Nyt luen kirjenovellikokoelmaa. Uskollinen ystävänne, sekö sen nimi on? Muistaakseni. Ihan hulvaton! Niin ylitseampuvaa, että välillä ei vaan kestä, mutta sitten on taas pakko nauraa. Suosittelen! Kannattaa kuitenkin sitä lukiessa muistaa, että Austen todellakin aloitti parodiasta. Koska nimenomaan parodiaa siinä piisaa!

Aamulla lähdettiin hiukan ex tempore erittäin kiireellä pikkupojan kanssa pääkirjastoon satutunnille. Aluksi V jaksoi kuunnella, mutta sitten hän keksi kirjahyllyt ja alkoi raahata sieltä kuvakirjoja katseltavaksi. Eikä tietenkään vienyt niitä pois sitä mukaa kun haki uusia... Äh. No, ei se mitään, hänhän on vasta 2. Ei voi olettaa että sen ikäinen jaksaisi istua paikallaan tunnin.
Kaupungilta tultuamme nakkasin pojan päiväkotiin ja tulin kotiin tekemään ranskan tehtäviä. Yritän kuunnella ranskaksi, miten CV tehdään.
Ei tuu mitään. Ihan tappokurssi taas tämäkin.

Ps. Keventämissuunnitelmat on suht hyvällä mallilla. Vielä se ei näy painossa tai peilissä, mutta fiilis on hyvä. Suklaaton syyskuu on hiukan lipsunut, mutta niin vähän, että saa olla ylpeä. Fittaamiseenkin on löytynyt uutta puhtia. Kyllä nämä kilot tästä vielä karistetaan, se on varmaa!

Onnellinen kun ei ole onneton.

Sata asiaa päässyt taas tapahtumaan.
Ihan ensimmäisenä, mitä teille kuuluu? Tuntuuko sydämessä lämpimältä?

--

Koulu on alkanut taas. Nautin, vaikka tänäänkin nukahdin tunnille ja opettaja herätti minut. Mutta tykkään olla jälleen ihmisten parissa, ja uudet ykköset ovat mahtavia.
Meillä on myös alkanut harjoitusyritys, missä on mukana muita koulun opiskelijoita. Mahtavaa päästä tekemisiin toistenkin tyyppien kanssa, ainakin oman ryhmäni pojat ovat mukavia. Olen myös käynyt vierailemassa toisessa ryhmässä ystäväni takia, ja heistäkin ainakin yksi on avoimen lämmin persoona.
Tunnen olevani todella siunattu, kun olen päässyt tuohon kouluun sisälle. Kun miettii sitä, miten lähellä voi olla sekin todellisuus, ettei millään löydä omaa paikkaansa vaan harhailee edes takaisin, milloin missäkin.
Ihan mahtavaa. Oon ihan pilvessä kaikesta!

--

Katsokaa tämä. Se on linkki YouTube-videoon aivan upeasta 16-vuotiaasta tytöstä, Cher Lloydista, joka laulaa Brittien X-Factorissa. Ihan mieletöntä!
Juuri tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka saavat mut herkistymään.
Anteeksi muuten, etten osaa laittaa sitä videota suoraan tähän. Jaksaisikohan joku kerrata minulle ohjeet..?

--

Vietän suklaatonta syyskuuta. Or as I said in Practise enterprise, candy-free september. :) Oli suorastaan huolestuttavaa huomata, että mulla oli ihan oikeasti lähes vieroitusoireita ensimmäisten parin päivän aikana. Yritin suostutella itseäni, että kyllähän mä nyt yhden suklaapatukan voisin syödä, ei se olisi niin kovin paha.
Se oli järkyttävää. En kuitenkaan koe syöväni mitenkään hirveän paljon herkkuja, en ole mikään addikti. Ja silti suklaan kieltäminen sai aikaan näin vahvoja reaktioita?
Osittain tämän järkytyksen takia sain pidettyä pääni ja, kuten jo sanoin, ensimmäisten päivien jälkeen tunne tasoittui. Nyt ei tee oikeastaan edes mieli. :) Ja kun on ilman suklaata, on helppo olla myös ilman kaikkia muita karkkeja. Suklaa on kuitenkin sitä parasta, joten miksi kaipaisin mitään muutakaan.

--

Olen saattanut ostaa taas kengät. Ensimmäiset oikeat korkkarini! Ne eivät ole avokkaat, mutta sinne päin. Upeat. Nyt vain odotan viikonloppua, että neidit pääsevät viihteelle!

Olen saattanut myös sortua nettiostoksille. En voinut vastustaa, kun näin Amélien halvalla, sillä haluan sen eikä minulla vielä ole sitä. Joten muutaman päivän päästä olen onnellinen Amélien omistaja, vihdoin!
Tilasin samalla myös V:lle synttärilahjaksi kirjan, hän täyttää kaksi kahden viikon päästä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Ja hullua, miten paljon hän oppii uusia sanoja!
Lisäsin tilaukseen myös Sweeney Toddin, kun sekin oli niin edullinen. Ehkä kääräisen sen pakettiin ja annan ukkelilleni. :)

Olen myös teettänyt kuvia. 147 kappaletta. Nyt onkin taas hyvä urakka saada aikaiseksi laittaa niitä mahdollisimman paljon albumiin, ennen kuin porukat tulevat meille synttäreille!

--

Ovellamme kävi sukunimemme takia tätejä englanninkielisestä seurakunnasta = Jehovan todistajia. Meillä oli kuitenkin ihan mukava juttutuokio.
Se täti kysyi, milloin minä ajattelen ihmisen olevan onnellinen. Kerroin, että onnellinen on silloin, kun ei ole onneton.

Ei 24-vuotiaan pitäisi kuolla.

Menetimme tänään ihmisen.

Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.

Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.

Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.

Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.

Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.

Mmmm, daimia.

Ostettiin eilen O'Boyn daim-kaakaota. Mahtavaa! Aivan upeaa. Oon niin fiiliksissä siitä, juon ihan varmana kaakaota joka päivä. Täytyy vielä illalla kokeilla, miltä se maistuu kuumana!
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.

Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?

Arvoitus selvisi.

Kerroin pari päivää sitten luukkuumme tupsahtaneesta piposta. Nyt sen neuloja selvisi! Se oli kuin olikin eräs talomme emännistä, tosin eri kuin kuvittelin. Hän tuli tänään yllättäen pimpottelemaan ovellemme ja kertoi tehneensä pipon. Kyseli siinä muutenkin sitten kaikenlaista, tyyliin olenko jaksanut äitinä ja onko lapsemme kastettu ja sen sellaista olennaista. Ihasteli kovasti pikku-ukkoa, joka tuli viereen tapittamaan. Hävetti vaan vähän, kun menin kiireellä avaamaan ovea enkä laittanut edes housuja jalkaan! No, ei hän onneksi kauaa viipynyt.
Pipo olikin kuulemma tarkoitettu V:lle. :D Taidan silti omia sen omaan käyttööni, sen verran iso se oli. Yhtä kaikki, mukava lämpöinen yllätys joka tapauksessa!

Nyt palaan lukemaan Geishan muistelmia. En ymmärrä, miten olen siirtänyt näin hienon kirjan lukemista näin pitkään.

Vintage.

Katselin vintage hääkuvia mm. täällä. Miten ihania ja viehättäviä! Hauskoja myöskin ne kuvat, joissa on mukana jopa kymmenen morsiusneitoa.
Olisipa hauska tietää, miten näidenkin avioparien on käynyt. Ovatko he olleet onnellisia, onko elämä kohdellut heitä hyvin?

Oma hääkuumeeni alkaa taas uhkaavasti nousta. Kyllä, tiedän olevani jo naimisissa, vietimme toissapäivänä toista vuosipäiväämme <3. Mutta häät ovat yhä edelleen pitämättä ja pelkään niiden pitämisen olevan vähän outoa siinä vaiheessa, kun olemme olleet naimisissa jo 9 vuotta...
Nimittäin seitsemän vuoden kuluttua hääpäivämme osuu lauantaille. Silloin olisi siis enemmän kuin otollinen hetki häille. Mutta maltanko odottaa niin pitkään?

Kiva yllätys.

Eilen kun tulin kotiin, postiluukkuumme oli tungettu valkoinen, itsetehty pipo. Juuri sellainen, josta olin haaveillut toissapäivänä!
En tiedä yhtään, mistä se on tullut. Sekin on aika epätodennäköistä, että joku olisi tiputtanut sen vahingossa ja joku toinen laittanut minun luukkuuni luullen sitä omakseni. Kuka muka näillä keleillä olisi pitänyt villapipoa?
Luulisin, että joku talomme rouvista on joutessaan vähän askarrellut, ja laittanut tarpeettoman hyvän kiertämään. Olen kiitollinen!

Tahdon kyllä vielä metsästää siihen jonkinlaisen koristeen. Sitten se on täydellinen ja minä valmis talveen!

Hiljaiseloa.

Blogini on ollut aika hiljainen viime aikoina. Sen sijaan oma kesälomanviettoni on ollut pienoista hullunmyllyä. En ole tottunut olemaan näin paljon poissa kotoa.

Ensin lähdimme eräänä sunnuntaina vanhempieni luokse. Menimme taas pikkupojan kanssa kaksin junalla, ja tein ehkä kesän parhaimman päätöksen: lähdimme seitsemän aamujunalla, eli lähtö kotoa oli jo puolisen tuntia aikaisemmin. Mutta eipähän tarvinnut kärvistellä pienen miehen kanssa helteisessä junassa! Matka oli siis oikein leppoisa, ja oli ihana olla perilläkin niin mukavan aikaisin.
Olo Pohjanmaalla oli mukavata. Veljenikin tuli sinne, ja V oli innoissaan kummisetänsä ja -tätinsä näkemisestä. Riemu taisi olla molemminpuoleista. Päästiin myös vihdoin vähän pulikoimaan kauniiseen mummolan järveen.

Lauantaina lähdimme takaisin Turkuun ja seuraavana päivänä suuntasimme kohti Kustavin vuokramökkiä anoppilan kanssa. Viikko meren rannalla oli upeaa! Ainut vain, että koska möksä oli aivan metsässä ja vieläpä mäessä, juuria täynnä oleva maa oli hiukan haastava leikkimisympäristö pienelle pojalle. Mutta selvittiin siitäkin!

Kustavissa ollessamme kävimme myös Taivassalossa. Etenkin Taivassalon kirkko oli upea, sen piha ja ympäröivä alue olivat niin rauhaisia.

Jäimme vain ihmettelemään muutamaa asiaa. Vaikka mökki oli normaalihintaisten kalliimmasta päästä, saimme haudata itse omat vessajätteemme metsään. Oli hieman ajatuksia herättävää, ettei asiasta annettu edes kunnollisia ohjeita, että kuinka syvä kuopan pitäisi olla ja kuinka kaukana vesistöistä jne. Jäin myös miettimään, miten kauan sellaisella kasalla vessapaperia kestää maatua.
Meiltä ei myöskään kysytty tietoja mökissä asuvista henkilöistä tai mitään, mikä ymmärtääkseni on normaali käytäntö. Mieheni epäilikin, että toiminta taisi olla hiukkasen pimeän puoleista. En tosin ole varma, paremmin tietävät voivat korjata käsitystäni.

Olimme Kustavissa tasan viikon, lähtö oli siis seuraavan sunnuntain aamuna. Kävimme nopeasti kotona tarkistamassa merihevosten tilanteen, suihkussa, pakkaamassa hiukan tavaroita ja sitten suuntasimme kohti Imatraa ja kavereiden mökkiä. Vaihdoimme siis yhdeksässä tunnissa suuntaa mökiltä toiselle, aivan eri puolille Suomea!
Tutulla mökillä ollessa on tietysti vähän erilaista, myös sähköttä eläminen tuo omanlaistaan tunnelmaa. Oli ihanan rentouttavaa olla viikko ilman naperoa, kun sai muodostaa päivärytminsä ihan oman olon mukaan. Sitä tuli vaan oltua, syötyä, saunottua ja uitua!
Ystäviemme mökki on ihan hauska kokemus. Se on nimittäin koottu noin 20 vuotta sitten vanhoista palasista. Uusvanhaa tekoa siis. Olen aina ihan innoissani kaikista niistä vanhoista esineistä ja huonekaluista, joita sieltä löytyy.

Kävimme myös katsomassa luolaa, johon Lassilan kyläläiset piiloutuivat sodan aikana. Melkoisen ahdas se oli, en itse uskaltanut edes mennä sisään asti. Käsittämätöntä ajatellakaan, että siellä on asustanut kokonainen kylällinen väkeä!

Kolme viikkoa tuohon reissaamiseen hurahti. Nyt on onneksi sitten lauantaista asti saanut olla ihan vaan kotona. Olisi taas pitänyt tänä viikonloppuna mennä vanhempien luokse, mutta taidan siirtää sen parin viikon päähän. Kuitenkin ennen koulujen alkua on vielä päästävä!

Ainiin, oman osansa blogin hiljaisuuteen on tuonut tietokoneettomuuteni. Vietin mm. [lähes] koko eilisen päivän ilman tietokonetta ja vain nautin parvekkeella kirjasta [Geishan muistelmat] ja jääkahvista. Olen myös ottanut hallintaan hieman aktiivisempaa elämäntapaa, sillä olen kyllästynyt plösöyteeni. Olen käynyt tänään ja eilen lenkillä ja katsonut syömisteni perään koko viikon. Tämän päivän olen elänyt viherpapu-kookos-herkulla. Otin myös Wiille uuden tavoitteen: 8 kiloa puolessa vuodessa. Jos vaikka asian julkistaminen näin yleisesti auttaisi minua pysymään paremmin tavoitteessani!

Katsellaan, voikaa hyvin.