Vimma.

Laihdutukseni on jäänyt taas aloilleen ja se risoo. Jälleen oli vain tullut 100g, eikä tippunut yhtään. Laihdutussaldoni kuluneelta kolmelta viikolta siis ainoastaan 2,2 kg. Kurjuuksien kurjuus.
Tästä pimahtaneena raivoimuroin, pesin yhden akvaarion, siivosin keittiön kaapit ja pelasin Wiillä raivotennistä puoli tuntia ennen kuin lopulta luovutin ja menin kolmelta aamusuihkuun.
Toivon, että tilanne pian korjaantuu ja suunta lähtee taas alaspäin, kuten on tarkoituskin. Tavoitteeseen matkaa 5,8 kg.

Vielä olisi monta juttua, jotka odottavat tekijäänsä. Muutama pussillinen roskia on taas vietävänä, pölytkin pitäisi pyyhkiä miljoonalta pinnalta. Tänään ei kuitenkaan taida enää jaksaa. Onneksi huomenna on vielä hyvin aikaa.

Taidan mennä kirjoittelemaan joulukortteja.

Jäätävää.

Siellä on kylmä. Pelkään, koska varpaani irtoavat. Tunto ei ole vielä palannut ihan normaaliksi.
Onneksi pian tulee taas opintotuet, jos sitten olisi varaa ostaa ne talvikengät. Olisin kyllä tarvinnut niitä jo...

Melkoisen jäätävää sekin, kun kauppatorilla vastaan tuli tyttö, jolla oli vielä pelkät sukkikset ja pikkuiset tossut jalassaan. Hänen takkinsa helma ulottui puoleenreiteen, ja halkio oli melko korkealle, mutten silti edelleenkään nähnyt muita vaatekappaleita kuin ne sukkikset. En tiedä, mitä hänellä oli päällään. En kehdannut kysyäkään.

Nyt olen onneksi onnellisesti kotona, edessäni kupillinen kuumaa Daim-kaakaota ja jalassa villasukat. Hiukan yli tunti omaa aikaa ennen kuin haen pikku-ukon päiväkodista.

Päivän suunnitelmat: siirrän kaikki lapsen lelut omaan kaappiinsa, ja saan lisää tilaa kirjahyllyyn. Siirrän ei niin tärkeitä kirjoja hyllytason verran alemmas [siksi ei niin tärkeitä, jos vaikka V keksisi vielä tuossa iässä repiä niitä alas ja taiteilla niihin jotain omiaan] ja saan pöydälläni tursuavat kirjat hyllyyn. Ajattelin siirtää myös DVD:t ylemmäs, kun pikkupoika on niistäkin ollut vähän liian kiinnostunut.

Appivanhemmat ottavat pikku termiittimme hoitoon täksi yöksi, joten illalla toivottavasti luvassa jotain mukavaa ukkoseni kanssa. Wish me luck, ettei mene jälleen koneella istumiseksi! Ja potkikaa persiille, jos näette minut facebookissa tai mesessä, koska se ei todellakaan ole illan tarkoitus.

Kiitos, posti. Itella, mikä lie.

Ei oo totta. Sain kortin, että minulle on isokokoinen kirje eikä se mahtunut postiluukusta, tule hakemaan se postista.

Otin postimiehen kiinni ja penäsin kirjeeni perään. Se ei ollut hänellä edes mukana. Miten hitossa ne sitten voi tietää, ettei se mahdu mun luukusta, jos ne ei edes kokeile? Ja eikö se nyt olisi kohteliasta kokeilla, josko toinen vaikka olisi kotona ja voisi ottaa kirjeen vastaan, etenkin kun mä kuitenkin useinmiten olen kotona?

Kiukuttaa. Ja ulkona on ihan hirveä lumimyrsky ja nyt mun sitten täytyisi lähteä sinne postiin. En kyllä mee tänään. Vaikka haluaisinkin tietää, mitä siellä odottaa.
Toisaalta tekis varmaan vaikutuksen postitäteihin kävellä sinne tossa ilmassa, tulla ihan ryvettyneenä [no ei ryvettyneenä. Se tarkoittaisi mutaa. Mut en nyt keksi hyvää sanaa lumisateen tuulentuivertamalle, kun siellä tulee niin että kaatuu ojaan parin metrin matkalla.], että tässä mä nyt olen, missä on mun ***** kirjeeni.

Siellä muuten todennäköisesti on palkinto siitä, kun miehekkeeni kanssa osallistuimme Voicen Parisuhteellisuusteoriaan muutama torstai sitten.
Voi veljet, nyt mun on kyllä pakko saada se jo tänään.

Ihana Laura.

Valitettavasti minulla on lähes ainoastaan huonoja kokemuksia Laura-nimisistä ihmisistä. Ei sitten millään pahalla teitä Lauroja kohtaan, joita en ole vielä syystä tai toisesta tavannut, ettekä ole päässeet vakuuttamaan minua mukavuudestanne.

Mutta Laura Närhi. Siinä on sitä jotain.

Aluksi inhosin biisiä Tämä on totta. Hitto vie mitä toistoa taas.
Mutta sitten se muu levy. Spotify, elämäni pelastus! Mikä ihana yllätys Suuri sydän olikaan. Onkaan! Olen menettänyt oman sydämeni ihan täysin. Myös Tämä on totta avautui vähitellen minullekin, nyt pidän siitä. Ehdottomasti.

Koska olen tällainen lälly, on yksi suokeistani tietysti Mä annan sut pois. Mutta kyllä ne muutkin iskee niin kovaa tajuntaan, ettei ole tosikaan.

Olen myös innostunut kuuntelemaan Kemopetrolia pitkästä aikaa. Jotenkin se vain toimii yhä edelleen.

Vielä en ole päättänyt, pidänkö enemmän vanhasta vai uudesta Lauran äänestä. Toisaalta vanhasta, siinä oli enemmän jotain särmää, mutta tämä nykyinenkin on niin puhtaan kaunis...
Ehkä minun ei tarvitse päättää.

Jos et ole vielä kuunnellut Närheä ja Suurta sydäntä, suosittelen lämpimästi. Aloita vaikkapa biisistä Hiljaisia päiviä. Se soi minullakin nyt, ja kuulostaa mielettömän hyvältä.

--

Spotifyssa tulee joku Ressu Redford -mainos vähän väliä. Pikkupoikani alkoi itkeä kuullessaan sen. Kertoo jotain tämän perheen arvostuksen kohteista. ;D

Rauha.

Vihdoin mun sisälläni on rauha ja tasapaino.

Oon ollut viime aikoina niin sekaisin, stressaantunut ja väsynyt, etten ole jaksanut mitään. Jätin yhden kurssinkin pois, vaikka muutenkin koulua on vähän.

Aloin pitää enemmän huolta kodista. Keräilen levällään olevia tavaroita kun menen niiden ohi. Tiskaan tiskit joka ilta.
Hoidan miestäni. Väsyneenäkin halusin hieroa häntä, kun hän vihjaisi kipeistä hartioista.
Leikin pikkupojan kanssa. Luetaan yhdessä kirjoja. Ajattelin viedä hänet joku päivä eläinkauppaan katselemaan hiiriä.

Olen vähentänyt syömistä. Sokeriherkkuja syön tuskin lainkaan. Juon paljon teetä hunajalla.

Ja jotenkin olo on rauhoittunut. Olen päässyt tasapainoon. Pienillä asioilla.
Fyysistä oloa on parantanut tuo syöminen. Joogaankin hiukan päivittäin, mutta se nyt on vielä niin pientä etten tiedä kannattaako sitä edes sanoa ääneen. Painoa on kuitenkin tippunut parin viikon aikana 2, melkein 2,5 kiloa. Olo on sen mukainen; kevyempi. Toivottavasti tämä jatkuu.
Suurimmaksi osaksi syytän olostani silti tiskaamista. Se, että joka ilta ennen nukkumaanmenoa heittää aivot jo narikkaan ja tiskaa kaikki astiat, saa mennä nukkumaan puhtaalla keittiöllä ja herätä kun keittiö on edelleen yhtä puhdas. Se vaan on jotenkin mieltä puhdistavaa.

Mulla on hyvä olla nyt.

Suunnitelmiin muutos.

Hmm. Enpä luovutakaan verta neljään kuukauteen.

Hankin sunnuntaina tatuoinnin. <3

Jos olisin ollut viisas, olisin käynyt ensin luovuttamassa ja laittanut tatuoinnin vasta sitten. Mutta kaikkea ei valitettavasti hoksaa ennen kuin on liian myöhäistä...
Joten tadaa, tässä ollaan! En silti oikein osaa olla kiukkuinenkaan spontaaniudestani. :) Kuvasta tuli täydellinen, isot kiitokset Samille.

Kuivashampoo.

Viime postauksessahan kerroin aikovani ostaa kuivashampoota. No, minähän ostin eilen, käytin tänään ja olen nyt rakastunut.
Ihan mieletöntä! Miksi olen siirtänyt tätä rakkautta näin kauas hamaan tulevaisuuteen? Ihan mieletön tuote!
Jos et ole vielä kokeillut, niin suosittelen ehdottomasti. Keventää mukavasti aamutoimia.
Ainut huono puoli on oman putikkani yltiöpäinen tuoksu, mutta se onneksi tasaantuu aika pian. Eikä tuoksussa sinänsä vikaa ole; en vain tykkää olla ylihajustettu, etenkin kun kaikki tuotteet tuoksuvat erilaisille...

Toinen hyvä juttu, ja paljon edellistä tärkeämpi. Olen aikoinaan täyttänyt elinluovutuskortin, mutta tajusin jälkeenpäin, että olin täyttöhetkellä vähän vajaa 18-vuotias, enkä siis tiennyt oliko kortti ihan lainvoimainen. Lisäksi kortti on joutunut huppeluksiin lompakoiden vaihtojen yhteydessä.
Olikin siis kiva kun olimme eilen appiporukoiden kanssa syömässä Siipiravintolassa [ihan kiva, vaikkei mitään maan mainiointa tai uutta ja ihmeellistä ollutkaan] ja siellä nökötti telineessä kasa allekirjoitettavia kortteja. Nappasin siitä omani mukaan, ja tänään laitoin tilaukseen lisää, jotta saan jakaa niitä myös luokkalaisilleni. Tilaa sinäkin omasi täältä ja tee päivän hyvä teko.

Ensi viikolla vihdoin verenluovutuksen vuoro!

Osaavat naiset.

Kävimme eilen ystäväni K:n kanssa Osaava nainen -messuilla. Minä en ollut koskaan aiemmin ollut siellä, K on ollut kerran, muttei pahemmin muista sitäkään kertaa.

Tähtäsimme lähinnä kolmelta alkaneeseen muotinäytökseen. Menimme sinne aika aikaisin istumaan ja höpöttelemään omiamme, ja yllätykseksi ohjelma alkoikin jo puoli kolmelta, kun Jukka Rintala esitteli työtään ja työskentelyään. Hän valitsi yleisöstä yhden onnellisen naisen, jolle suunnitteli puvun pikkujouluihin. Olihan se melko huimaa nähdä taiteilija työssään!

En ole ennemmin ollut minkäänlaisessa muotinäytöksessä. Oli hassua katsella, miten näitä tuotteita oikeasti myytiin, eikä kyseessä ollut samanlainen muotinäytös, millaisia näkee joissain huippumalliohjelmissa. Mallit siis kävelivät moneen otteeseen edestakaisin, jotta kaikki varmasti näkivät kyllikseen, ja menivät sitten nopeasti vaihtamaan seuraavat ylleen.
Oli hassua, että miesmalleja oli vain yksi; hän sai koko ajan olla vaihtamassa vaatteita, ja yhdestäkin esittelystä hän häipyi salakavalasti hiukan kesken, sillä tuli seuraavan porukan mukana jälleen. Harmi, että heitä oli vain yksi, sillä en pitänyt tämän yhdenkään ulkonäöstä ollenkaan...

Itse messut olivat hieman pettymys. Harmittaa, kun Suomessa messut kuin messut ovat aina pelkkää myyntiä. Tarkoitus on vain saada myydyksi mahdollisimman paljon. Itse taas hain enemmän virikkeitä ja kokemuksia ja inspiraatiota ja ties mitä muuta.

Ainoastaan yhdessä kojussa oli jotain mielenkiintoista, kun se tarjosi ilmaisen hiuspohjan analyysin. Olimme ihan innoissamme ja odotimme siltä paljon. Mutta ei, tämäkin oli pelkkää omien tavaroiden myymistä. Huoh! Täti katseli hiuspohjaani jännällä laitteella, joka moninkertaisti näkymät edessäni olevalle näytölle. Hän näytti sieltä kamalan näköisen rasvapaakun, ja sitten lähti taas eteenpäin. Hän ei edes pitkään aikaan löytänyt toista, mutta sitten kun hän löysi, hänen äänensävystään kuulosti siltä, että "Ha, löysinpäs oikein ällöttävän, jätetään se tähän näyttöön näkyville!" Ja seuraavaksi sitten kaupattiin tuotteita, jotka sulattavat sitä rasvaa ja ties mitä muuta, mikä lähinnä sai minut pelkäämään.
Oli myös jännittävää, kuinka hän antoi ymmärtää, että kaikkien päästä tuota rasvaa löytyy, mutta sitten kuitenkin jostain syystä siitä pitäisi päästä eroon. Kumpi nyt sitten onkaan luonnotonta..? Lisäksi hän kauppasi minulle rasvoittuvan päänahan tuotteita, vaikka juuri parturi sanoi päänahkaani hieman kuivaksi.
Hmm.
No, jos ei muuta, niin inspiroiduin hänen palopuheestaan ostamaan vihdoin kuivashampoota, sillä minun täytyy päästä tästä jokapäiväisestä hiustenpesusta eroon.

Yhden jutun minäkin kuitenkin ostin. Eräässä kojussa myytiin reilusti Perussa tuotettuja, täysin käsintehtyjä koruja ja tekstiilejä, ja yhdet korvikset olivat niin kauniit, etten kestänyt. Etenkin kun kuulin, että ne ovat saaneet inspiraationsa merestä, rakkautemme oli sinetöity.
Mietin ostosta kuitenkin muotinäytöksen ajan kaikessa rauhassa, sillä ne olivat hiukan hintavat näin opiskelijan budjetille. Mutta olen jo aikaa halunnut laadukkaat ja kauniit korvikset, ja tässä sellaiset nyt olisivat. Joten ostin ne. Oivoi! Eivätkö olekin kauniit?

Mukana tuli vahvasta mantakankaasta tehty pikkuruinen pussukka. Kankaasta on perinteisesti tehty ne kantoliinat, joilla Andien naiset kantavat pienokaisiaan selässään.
Valitettavasti heidän nettisivunsa eivät näköjään toimi eikä heillä ole vielä edes myymälää Turussa, joten hieman epäilen, jos kaikki onkin tehty lapsityövoimalla. Mutta haluan uskoa sen naisen vilpittömiin silmiin, kun hän kertoi itse käyneensä näiden naisten luona.
Jos nettisivut joskus mystisesti toimivatkin, yritän muistaa vinkata niistä.

---

Tänään meidän piti mennä vihdoin katsomaan serkkuani ja hänen pariviikkoista tyttöään, mutta suunnitelmat kaatuivat jälleen. :( Toivottavasti he pääsevät huomenna kanssamme kirjastoon satutunnille. Olisi ihana nähdä vihdoin!

Ulkona on sen verran sateista, eikä V ole tullut vielä kotiin, joten todennäköisesti tämä päivä kuluu siivoillessa. Näkymisiin!

Ikäkriisi.

Minulla on ikäkriisi.
Täytän huomenna huimat 22 vuotta.

Yritän epätoivoisesti muistuttaa itseäni siitä, että hei oikeasti, 22 on sairaan vähän! Vieläkin..! 17 tai 19 on toki vielä vähemmän, mutta...
Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen vielä nuori ja naiivi ja tyhmä ja saan vielä monta vuotta ollakin.

Mutta en voi sille mitään, että kaksi vuotta äitinä vanhentaa vähintään neljä vuotta. Ehkä enemmänkin. Se on ihan hullua.


Kieltämättä ikäkriisini ei ole enää pahimmassa vaiheessaan. Puhuin siitä isälle, ja isä sanoi, että itsekin luuli 25-vuotiaana olevansa vanha, mutta nyt ei tunne olevansa vanha vieläkään.
Sen jälkeen isä kysyi joka päivä töistä tultuaan, että onko tänään ollut ikäkriisi.
Eipä ollut ollut. Olin liian kiireinen leikkimään V:n kanssa duploilla.

Ehkä elämää ei ole tärkeää kuluttaa ikävuosien murehtimiseen. Aika kulkee samalla tavalla kuitenkin. Haluanko todella käyttää sen ikäni murehtimiseen? Vuosia tulee kuitenkin vääjäämättä aina vaan lisää!

Hyvänen aika, 22..! Sovitaan, että mietin tätä asiaa seuraavan kerran aikaisintaan sitten kun täytän 32 ja olen teini-ikää lähestyvän pojankoltiaisen äiti.


---

Pikkupojasta tulikin mieleeni. Kaksivuotiaaksi hän on melkoinen pakkaus!
Olimme tosiaan syyslomaa viettämässä vanhempieni luona. Olimme käyneet mummoa katsomassa, ja eräänä toisena päivänä menimmekin autolla kauppaan. Ensin V oli ihan fiiliksissä, että nuna, nuna! Voi että olisittepa nähneet sen innokkaan ilmeen, kun hän luuli pääsevänsä junaan..! Valitettavasti jouduin sanomaan, että ei, ei me mennä nyt junaan vaan kauppaan.
Seuraavaksi hän oli ihan innoissaan, että mummo, mummo! Ei, ei mennä enää mummolaankaan, vaan kauppaan.
Nuna, nuna! Ei, kauppaan.
Mummo, mummo! Ei, vaan me mennään kauppaan.

Poika katseli hetken hiljaa tielle ja sanoi: "Ei mummo. Kauppa."

Fiksu lapsi. :) [V ei siis osaa kovin montaa kokonaista lausetta. Tuo "Ei mummo" on yksi ensimmäisistä. Toinen minkä hän juuri oppi on lisää mehua eli "jisää miu!"]


---

Toivottavasti syksynne on kaunis. Minun ainakin on.

Suklaakrapula.

Oletko kärsinyt krapulasta? Minä olen. Juuri tänä aamuna.

Katsoin illalla Pitkät kihlajaiset. Pidin leffasta, pidin todella, mutta se tuli niin myöhään, että loppuvaiheessa aloin pilkkiä. Otin muutaman Daimin pysyäkseni paremmin hereillä. En syönyt niitä mitenkään mahdottomasti, ehkä 10 siinä koko loppuleffan aikana.
Aamulla oli ihan hirveän tunkkainen ja pääkipuinen ja ahdistava olo. Osittain se saattaa johtua myös siitä, että olimme eilen Karibiassa uimassa ja kloorinhaju ihossani ja hiuksissani aiheuttivat minulle jälkikäteen hieman päänsärkyä. Mutta olen saanut samantapaisia oireita aiemminkin syötyäni illalla karkkia.

Ei oo kivaa.

Toisaalta olen myös ilokseni huomannut, että ei mun edes välttämättä tarvitse syödä mitään ylimakeita ällötyksiä. Rakastan puhua niistä, saan jo niillä puheilla ihanan suklaisen maun suuhuni ja - se riittää.
Ja ei, tämä ei ole mitään ihmeellisiä laiharilupauksia, jotka rikkoutuvat huomenna. Olen ihan oikeasti vain huomannut tämän piirteen itsessäni.
Samoin kuin sen, että vaikka söisin muutaman suklaapalasen, ei samaan syssyyn tarvitse syödä koko levyä.

Ihana tunne. Vapauttava.

En ole koskaan ollut mikään ultihyper mässynsyöjämonsteri, mutta hetkittäin harkinta on kieltämättä pettänyt myös siinä pienemmässä mittakaavassa.

Oman kehon tarpeita ja "tarpeettomuuksia" on hyvä kuunnella. On heti paljon tasapainoisempi olo.