Työpaikallammekin vietetään vappua. Juuri kun tulin töihin, osa osastomme naisista oli matkalla rekvisiittavarastoon ja he nappasivat minutkin mukaansa. Yksi laittoi päähänsä peppuun asti ulottuvan mörköperuukin [sis. sarvet], toinen otti perhosen siivet ja tuntosarvet, kolmas upean tuuheat punapäähiukset ja kukkakoristeen, neljäs pupunkorvat ja nyt hän tuolla takahuoneessa ompelee itselleen hännännöpökkää.
Itse olen perinteisen malttavaisessa kokonaisuudessa, lei kaulassa ja havaijilaishenkinen kukkakoriste hiuksissani. Tietysti minun onnellani olen ensimmäisenä nuorten puolen tiskissä ja sain muutaman pikkuisen kummeksuvan katseen, mutta se nyt on aika pientä. Onhan sentään vapunaatto. :)
Eilen mieheni osti meille grillin, jota kokosimme olohuoneen lattialla yli yhteentoista. Toimitusta hidasti House, mutta sitten taas jatkettiin. Aika vimpula se on, mutta ehkä sillä yhdet vappunakit grillaa!
Tosiaan, tänään meille on tulossa muutama ystävä grillailemaan ja iltaa viettämään, varmaan lähdemme myös jonnekin ulos.
Miten te vietätte vappua? Perinteisesti vai uusia perinteitä luoden? Vai repäisettekö joka vuosi jotain aivan uutta, kokeillen rajojanne?
perjantai 30. huhtikuuta 2010
tiistai 27. huhtikuuta 2010
www.
Tiedän, siitä on jälleen aikaa. Nytkään en ehdi sen kummemmin kuulumisia kertailla, sillä olen töissä ja teen vain pikaisen päivityksen.
Olen siis nyt työharjoittelussa kaupunginkirjastossamme lasten ja nuorten osastolla. Kyllä, viihdyn hyvin. Ihmiset ovat mukavia ja olen muutenkin ottanut paikan kodikseni oikein tehokkaasti. Ties vaikka jämähtäisin tänne, jos sattuisi sopivasti aukeamaan paikka valmistumiseni aikoihin. Niin siis tietenkin jos minut haluttaisiin ottaa...
Mutta se asia, miksi ryntäsin tänne tuhlaamaan tehokasta työaikaani. Täällä kirjastossa tulee jostain syystä kaikenlaisia mielenkiintoisia kirjoja vastaan, esimerkiksi sci-fi -novellikokoelma vuodelta x. Sen takakannessa kerrottiin, kuinka kirja alunperin "julkaistiin World Wide Webissä 1997". Kieltämättä ilmaus kuulosti melko koomiselta.
Kuka sanoisi enää niin? Onkin jännittävää miettiä, miten nopeasti otamme erinäiset asiat normaaleiksi, jokapäiväisiksi ja niin... tavallisiksi.
Kuten sen, että yhtäkkiä kesken työpäivän voin hypätä tietokonetuolille ja näpyttää teille tämän kirjoituksen. Puhumattakaan siitä että minulla ylipäätään on TYÖpäiviä.
Olen siis nyt työharjoittelussa kaupunginkirjastossamme lasten ja nuorten osastolla. Kyllä, viihdyn hyvin. Ihmiset ovat mukavia ja olen muutenkin ottanut paikan kodikseni oikein tehokkaasti. Ties vaikka jämähtäisin tänne, jos sattuisi sopivasti aukeamaan paikka valmistumiseni aikoihin. Niin siis tietenkin jos minut haluttaisiin ottaa...
Mutta se asia, miksi ryntäsin tänne tuhlaamaan tehokasta työaikaani. Täällä kirjastossa tulee jostain syystä kaikenlaisia mielenkiintoisia kirjoja vastaan, esimerkiksi sci-fi -novellikokoelma vuodelta x. Sen takakannessa kerrottiin, kuinka kirja alunperin "julkaistiin World Wide Webissä 1997". Kieltämättä ilmaus kuulosti melko koomiselta.
Kuka sanoisi enää niin? Onkin jännittävää miettiä, miten nopeasti otamme erinäiset asiat normaaleiksi, jokapäiväisiksi ja niin... tavallisiksi.
Kuten sen, että yhtäkkiä kesken työpäivän voin hypätä tietokonetuolille ja näpyttää teille tämän kirjoituksen. Puhumattakaan siitä että minulla ylipäätään on TYÖpäiviä.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Earth hour.
Vietättekö Earth Houria? Kyseessähän on WWF:n maailmanlaajuinen kampanja, joka käytännössä tarkoittaa valojen sammuttamista tunnin ajaksi tänä iltana klo 20.30-21.30. Kampanja siis alkoi jo hetki sitten, joten olen vähän myöhässä tämän asian kanssa. :)
Luulen, että jokainen on vähintäänkin kuullut tästä, mutta lisätietoja joka tapauksessa osoitteesta http://www.wwf.fi/earthhour/. Käy ilmoittautumassa mukaan! Tällä hetkellä ilmoittautuneita on 8600, tai siis 8601 kun minäkin vain ehdin painaa nappulaa.
Täytyy kyllä myöntää, että en osallistu mitenkään täysipainoisesti. Mutta sen tein, että sammutin turhan keittiön valon, kun kerta sekä minä että mieheni olemme olohuoneessa. Olen siis kuitenkin jollain tavalla osallistunut mukaan. Toivottavasti sinäkin olet!
Nyt menen täyttämään patonkeja ja uppoan Nelosen leffan, Valkoisen kreivittären, tunnelmiin. Hyvät viikonlopun jatkot!
Ps. Tänään Naantalissa äiti ja neljä lasta ylittivät suojatietä, kun äiti joutui tempaisemaan yhden lapsistaan pois pysähtymättä ohi ajaneen auton alta. Mikä ihme autoilijoita vaivaa? Olen tästä aiemminkin valittanut, enkä ymmärrä, miksi suojateilläkin täytyy pelätä. Toivottavasti kyseinen nainen saadaan kiinni!
Luulen, että jokainen on vähintäänkin kuullut tästä, mutta lisätietoja joka tapauksessa osoitteesta http://www.wwf.fi/earthhour/. Käy ilmoittautumassa mukaan! Tällä hetkellä ilmoittautuneita on 8600, tai siis 8601 kun minäkin vain ehdin painaa nappulaa.
Täytyy kyllä myöntää, että en osallistu mitenkään täysipainoisesti. Mutta sen tein, että sammutin turhan keittiön valon, kun kerta sekä minä että mieheni olemme olohuoneessa. Olen siis kuitenkin jollain tavalla osallistunut mukaan. Toivottavasti sinäkin olet!
Nyt menen täyttämään patonkeja ja uppoan Nelosen leffan, Valkoisen kreivittären, tunnelmiin. Hyvät viikonlopun jatkot!
Ps. Tänään Naantalissa äiti ja neljä lasta ylittivät suojatietä, kun äiti joutui tempaisemaan yhden lapsistaan pois pysähtymättä ohi ajaneen auton alta. Mikä ihme autoilijoita vaivaa? Olen tästä aiemminkin valittanut, enkä ymmärrä, miksi suojateilläkin täytyy pelätä. Toivottavasti kyseinen nainen saadaan kiinni!
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Heinolan puolesta!
Minä yritän nyt vielä tätäkin kautta tavoittaa ihmisiä allekirjoittamaan hyvän asian puolesta. Jos Heinola saa yhdenkin kannattajan lisää, on päivän hyvä tekoni tehty!
Kyseessä on siis Heinolan reumasäätiön sairaala, joka ollaan sulkemassa. Tästä seuraa, että sairaalan potilaat joutuvat paikallisten terveyskeskusten armoille ja loputtomiin leikkaus- ym. jonoihin.
En nyt tiedä tästä asiasta niin paljoa, että uskaltaisin tämän kummempaa paatosta alkaa kirjoittamaan. Mutta varmasti jo nämä pari lausetta antavat jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä on kyse. Näissä terveyskeskuksissa kun ei pystytä, kyetä eikä välttämättä edes uskalleta hoitaa etenkään vaikeimpia sairaustapauksia, ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, kaikkialla ei voida edes määrätä joidenkin sairauksien vaatimia lääkkeitä. Parhaimmat olosuhteet ovat niillä, jotka asuvat yliopistosairaaloiden lähettyvillä - mutta entäs ne muut?
Jos siis haluat vaikuttaa, katso lisätietoa ja allekirjoita: http://www.adressit.com/reumasairaala
Tämä tieto tuli minulle työkaveriltani ja suurin osa puheistani on otettu hänen mailistaan.
Aikakin herätellä jälleen tätäkin blogia henkiin, tervetuloa myös uudelle lukijalle!
Kyseessä on siis Heinolan reumasäätiön sairaala, joka ollaan sulkemassa. Tästä seuraa, että sairaalan potilaat joutuvat paikallisten terveyskeskusten armoille ja loputtomiin leikkaus- ym. jonoihin.
En nyt tiedä tästä asiasta niin paljoa, että uskaltaisin tämän kummempaa paatosta alkaa kirjoittamaan. Mutta varmasti jo nämä pari lausetta antavat jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä on kyse. Näissä terveyskeskuksissa kun ei pystytä, kyetä eikä välttämättä edes uskalleta hoitaa etenkään vaikeimpia sairaustapauksia, ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, kaikkialla ei voida edes määrätä joidenkin sairauksien vaatimia lääkkeitä. Parhaimmat olosuhteet ovat niillä, jotka asuvat yliopistosairaaloiden lähettyvillä - mutta entäs ne muut?
Jos siis haluat vaikuttaa, katso lisätietoa ja allekirjoita: http://www.adressit.com/reumasairaala
Tämä tieto tuli minulle työkaveriltani ja suurin osa puheistani on otettu hänen mailistaan.
Aikakin herätellä jälleen tätäkin blogia henkiin, tervetuloa myös uudelle lukijalle!
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Mitä kuuluu nyt?
Mitä kuuluu?
Siitä on aikaa, kun olen sanonut mitään. Viime aikoina olen:
- miettinyt, mihin katosikaan syksy ja koko pitkä, pimeä talvi.
- ikävöinyt mummolaan.
- käynyt vihdoin Ruohonjuuressa ja ostanut gojimarjoja. En ole vielä päättänyt, pidänkö niistä.
- alkanut koota kuvakollaasia Turusta nimeltä "Täällä me asumme".
- nähnyt leffan Nine [mies lahjoi minut leffaan, koska oli itse töissä]. En pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut pitää.
- saanut uusia merihevosia! No hyvä on, miehenhän ne on. Mutta voisin omia niistä yhden tai kaksi [niitä on siis yhteensä neljä]. Valitettavasti niistä ei ole vielä kuvamateriaalia, saimme ne viime yönä.
Entä sinä?
Siitä on aikaa, kun olen sanonut mitään. Viime aikoina olen:
- miettinyt, mihin katosikaan syksy ja koko pitkä, pimeä talvi.
- ikävöinyt mummolaan.
- käynyt vihdoin Ruohonjuuressa ja ostanut gojimarjoja. En ole vielä päättänyt, pidänkö niistä.
- alkanut koota kuvakollaasia Turusta nimeltä "Täällä me asumme".
- nähnyt leffan Nine [mies lahjoi minut leffaan, koska oli itse töissä]. En pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut pitää.
- saanut uusia merihevosia! No hyvä on, miehenhän ne on. Mutta voisin omia niistä yhden tai kaksi [niitä on siis yhteensä neljä]. Valitettavasti niistä ei ole vielä kuvamateriaalia, saimme ne viime yönä.
Entä sinä?
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Turussa on harmaata. Lumi on harmaata. Talot on harmaita. Taivas on harmaa.
On märkää. Lumi on muuttunut märäksi. Ilma on märkää.
Tulisi jo kevät.
Vedin eilen kesäkengät jalkaan ja fiilistelin. En kestä enää!! Saanhan laittaa huomenna ballerinat kouluun, saanhan?
Elän pienoisessa horrosmasennuksessa. En tee mitään enkä jaksaisi vaikka yrittäisin. Turhauttavaa, koska samaan aikaan olen niin kyllästynyt ja pettynyt elämääni.
--
Pikkupoika on nukkunut jo yli kolme tuntia. Jos nyt menisin hänen viereensä nukkumaan, hän heräisi kuitenkin heti. Ja toisaalta... Jos en mene, hän nukkuu vielä ainakin puoli tuntia.
Otan riskin.
On märkää. Lumi on muuttunut märäksi. Ilma on märkää.
Tulisi jo kevät.
Vedin eilen kesäkengät jalkaan ja fiilistelin. En kestä enää!! Saanhan laittaa huomenna ballerinat kouluun, saanhan?
Elän pienoisessa horrosmasennuksessa. En tee mitään enkä jaksaisi vaikka yrittäisin. Turhauttavaa, koska samaan aikaan olen niin kyllästynyt ja pettynyt elämääni.
--
Pikkupoika on nukkunut jo yli kolme tuntia. Jos nyt menisin hänen viereensä nukkumaan, hän heräisi kuitenkin heti. Ja toisaalta... Jos en mene, hän nukkuu vielä ainakin puoli tuntia.
Otan riskin.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Niin mitenkäs ne liikennesäännöt menivätkään, hmm?
Olen nyt miettinyt tätä juttua jo jonkin aikaa. Muutamia vuosia. Ja viimeksi tänään.
Mikä siinä on, kun autoilijat eivät väistä suojatiellä olevaa kävelijää? Ei edes silloin, kun hän on lastenvaunujen kanssa..?
Kyllä, minä kuulun tähän ihmisryhmään, joka tasan tarkkaan käyttää oikeutensa mennä suojatiellä ensin. Kyllä, minä myös katson, että auto tulee fiksua nopeutta, sillä on aikaa jarruttaa ja näkyvyys on hyvä. Ja talvella vielä tuplat kaikkeen. En minä mikään tyhmä ole. Mutta mikä siinä silti on, että ihan liian usein autot suhahtavat pelottavan läheltä ohi!
Olen harkinnut muutamaa erilaista vaihtoehtoa. Olen esimerkiksi ajatellut laittaa sellaisen 20cm pitkän ja terävän metallilangan sojottamaan vaunun päädystä. Onhan se nyt kuitenkin toivottavaa, että lapseni pään ja neljääkymppiä ajavan auton välillä olisi edes sen verran? No, näin ei kuitenkaan aina ole ja - SKRRRIIIKKSSS. Auto saisi pysyvän muiston meidän ohittamisestamme.
Kyseinen systeemi olisi kuitenkin hiukan epäkäytännöllinen, koska esimerkiksi en enää mahtuisi hissiin ja kaupassa saattaisin vahingossa puhkaista jonkun mummon.
Seuraava suunnitelma. Mietin tänään, että alan kantamaan kiviä mukanani ja heitän niitä perään aina, kun auto ei tajua väistää. Minusta kuitenkin tuntuu, että kovin moni ei hyväksyisi tätä tapaa.
Kehittelin ideaani eteenpäin ja ajattelin, että ainakin kesällä voisi heitellä vesi-ilmapalloja. Siitä ei tulisi mitään seurausta, jota tarvitsisi sen kummemmin katua, mutta autoilija todennäköisesti huomaisi minut.
Kaikista parasta kuitenkin olisi, jos saisin jotain värikuulan tapaisia. Jotain, mistä läiskähtäisi kaunis maalikuvio auton kylkeen, joka parhaimmillaan lähtisi pois ainoastaan uudella maalikerroksella. Se se vasta olisikin hauskaa!
Ehkä varteenotettavinta kuitenkin olisi, että hankkisin jostain sellaisen stop-kyltin ja menisin itse edellä suojatielle kyseinen kyltti pystyssä. Taitaa olla ideoistani ainut, mistä minua ei voida haastaa oikeuteen tai vaatia vahingonkorvauksia. [lisäksi sen kyltin yläreuna voisi olla superterävä, joten jos auto siitä huolimatta suhahtaa ohi, voisin kätevästi vain kallistaa kylttiä sen verran, että päästään takaisin tuohon ahh niin nautinnolliseen naarmutusideaan... Kjähkjäh.]
Mikä siinä on, kun autoilijat eivät väistä suojatiellä olevaa kävelijää? Ei edes silloin, kun hän on lastenvaunujen kanssa..?
Kyllä, minä kuulun tähän ihmisryhmään, joka tasan tarkkaan käyttää oikeutensa mennä suojatiellä ensin. Kyllä, minä myös katson, että auto tulee fiksua nopeutta, sillä on aikaa jarruttaa ja näkyvyys on hyvä. Ja talvella vielä tuplat kaikkeen. En minä mikään tyhmä ole. Mutta mikä siinä silti on, että ihan liian usein autot suhahtavat pelottavan läheltä ohi!
Olen harkinnut muutamaa erilaista vaihtoehtoa. Olen esimerkiksi ajatellut laittaa sellaisen 20cm pitkän ja terävän metallilangan sojottamaan vaunun päädystä. Onhan se nyt kuitenkin toivottavaa, että lapseni pään ja neljääkymppiä ajavan auton välillä olisi edes sen verran? No, näin ei kuitenkaan aina ole ja - SKRRRIIIKKSSS. Auto saisi pysyvän muiston meidän ohittamisestamme.
Kyseinen systeemi olisi kuitenkin hiukan epäkäytännöllinen, koska esimerkiksi en enää mahtuisi hissiin ja kaupassa saattaisin vahingossa puhkaista jonkun mummon.
Seuraava suunnitelma. Mietin tänään, että alan kantamaan kiviä mukanani ja heitän niitä perään aina, kun auto ei tajua väistää. Minusta kuitenkin tuntuu, että kovin moni ei hyväksyisi tätä tapaa.
Kehittelin ideaani eteenpäin ja ajattelin, että ainakin kesällä voisi heitellä vesi-ilmapalloja. Siitä ei tulisi mitään seurausta, jota tarvitsisi sen kummemmin katua, mutta autoilija todennäköisesti huomaisi minut.
Kaikista parasta kuitenkin olisi, jos saisin jotain värikuulan tapaisia. Jotain, mistä läiskähtäisi kaunis maalikuvio auton kylkeen, joka parhaimmillaan lähtisi pois ainoastaan uudella maalikerroksella. Se se vasta olisikin hauskaa!
Ehkä varteenotettavinta kuitenkin olisi, että hankkisin jostain sellaisen stop-kyltin ja menisin itse edellä suojatielle kyseinen kyltti pystyssä. Taitaa olla ideoistani ainut, mistä minua ei voida haastaa oikeuteen tai vaatia vahingonkorvauksia. [lisäksi sen kyltin yläreuna voisi olla superterävä, joten jos auto siitä huolimatta suhahtaa ohi, voisin kätevästi vain kallistaa kylttiä sen verran, että päästään takaisin tuohon ahh niin nautinnolliseen naarmutusideaan... Kjähkjäh.]
lauantai 13. helmikuuta 2010
Ei sittenkään Sea lifeen.
Voihan sitä kai päivän näinkin aloittaa. Herättiin puoli seitsemältä, että päästäisiin kahdeksan aikoihin lähtemään kohti Helsinkiä ja Sea lifea. Hirveä säätäminen, mutta vihdoin pikkuisen myöhässä aikataulusta päästiin lähtemään liikkeelle. Oltiin liikkeellä ehkä 100 metriä. Auto vaan luovutti, eikä käynnistynyt enää millään. Mies soitti yhdelle kaverilleen, joka asuu tässä vieressä, jos hän olisi tullut auttamaan. Mutta ei, kaveri olikin ollut ryyppäämässä ja käytännössä vasta menossa nukkumaan. Kaverin tyttöystävä kuulemma vähän rähjäsi, ettei nyt voi lähteä mihinkään, joten ei se sitten tullut. Kiitos vaan.
No, ruvettiin sitten kaksin työntämään autoa johonkin hiukan järkevämpään paikkaan, mikä oli yllättävän haastavaa tuolla liukkaalla tiellä. Yhdessäkin kohdassa en pystynyt työntämään ollenkaan, koska jalka luisui aina uraan. Yksi mies katseli meitä jonkin matkan päästä, mutta ei edes tullut kysymään, voisiko mitenkään auttaa. Onneksi eräs toinen tuli ja saatiin supernopeasti työnnettyä auto parkkiin. Kiitos hänelle!
No, Helsinki jäi nyt näkemättä, mutta ehkä sitten joskus toiste. Eiköhän se Sea life ole pystyssä vielä parin viikon päästäkin.
---
Huomasin laiharissani vakavia puutteita. Äitiyslomalla ollessani kävin lenkeillä sen verran, etten lihonut, vaikken kyllä laihtunutkaan. Nyt jotenkin lenkkeily on jäänyt, ja tuloskin on sen mukainen... Eilen käydessäni pienellä kävelyllä, kun piti hakea yksi paketti postista, tajusin, että lenkkejäkin oikeasti tarvitaan. Vaikka olen nyt tosi energisesti jaksanut siivota, imuroida, käydä siellä kirjastossapostissakaupassa, tehdä ruokaa, tiskata ja ties mitä, niin ei se oikeasti riitä. Vaikka ruokavaliokin on nyt parempaan suuntaan, mutta sitäkin pitää parantaa vielä paljon.
Oivoi. Miksi elämä täytyy tehdä niin hankalaksi?
Se minun täytyy kyllä myöntää, ettei mulla ole varsinaista ongelmaa olla juuri sen kokoinen kuin olen. Ei tämä koko minua haittaa. Mutta minua haittaa se, että olen ihan oikeasti ylipainoinen. Sen verran tahdon pudottaa, että olisin taas normaalipainoinen. Puhumattakaan siitä, että näin huono kunto ei pidemmän päälle ole kovin tervettä. Ja toinen ärsyttävä asia on se, kun ei enää mahdu omiin vaatteisiin. Kun maha tulee kipeäksi jos käyttää farkkuja pari tuntia. Semmoinen ei ole mukavaa, se ei ole tervettä.
Joten nyt ensimmäinen tavoite on lihomisen pysäyttäminen ja sitten hidas kääntyminen laihtumisen puolelle. Kesäkuntoon en varmaan vielä tänä vuonna ehdi, mutta jos nyt jouluna saisi jo laittaa jonkun nätin mekon päällensä. [ps. Mitä edes tarkoittaa olla kesäkunnossa? Kuka senkin käsitteen on luonut ja iskostanut meihin kaikkiin..?]
Nyt tekisi mieli vähän fittailla, mutta en ole varma, onko miehen kaveri [eräs toinen, joka lupautui auttamaan auton kanssa. Ihana että jostain löytyy näitäkin] tulossa tänne hetken päästä, he kun ovat ulkona rassaamassa sitä romua.
No, katsotaan.
No, ruvettiin sitten kaksin työntämään autoa johonkin hiukan järkevämpään paikkaan, mikä oli yllättävän haastavaa tuolla liukkaalla tiellä. Yhdessäkin kohdassa en pystynyt työntämään ollenkaan, koska jalka luisui aina uraan. Yksi mies katseli meitä jonkin matkan päästä, mutta ei edes tullut kysymään, voisiko mitenkään auttaa. Onneksi eräs toinen tuli ja saatiin supernopeasti työnnettyä auto parkkiin. Kiitos hänelle!
No, Helsinki jäi nyt näkemättä, mutta ehkä sitten joskus toiste. Eiköhän se Sea life ole pystyssä vielä parin viikon päästäkin.
---
Huomasin laiharissani vakavia puutteita. Äitiyslomalla ollessani kävin lenkeillä sen verran, etten lihonut, vaikken kyllä laihtunutkaan. Nyt jotenkin lenkkeily on jäänyt, ja tuloskin on sen mukainen... Eilen käydessäni pienellä kävelyllä, kun piti hakea yksi paketti postista, tajusin, että lenkkejäkin oikeasti tarvitaan. Vaikka olen nyt tosi energisesti jaksanut siivota, imuroida, käydä siellä kirjastossapostissakaupassa, tehdä ruokaa, tiskata ja ties mitä, niin ei se oikeasti riitä. Vaikka ruokavaliokin on nyt parempaan suuntaan, mutta sitäkin pitää parantaa vielä paljon.
Oivoi. Miksi elämä täytyy tehdä niin hankalaksi?
Se minun täytyy kyllä myöntää, ettei mulla ole varsinaista ongelmaa olla juuri sen kokoinen kuin olen. Ei tämä koko minua haittaa. Mutta minua haittaa se, että olen ihan oikeasti ylipainoinen. Sen verran tahdon pudottaa, että olisin taas normaalipainoinen. Puhumattakaan siitä, että näin huono kunto ei pidemmän päälle ole kovin tervettä. Ja toinen ärsyttävä asia on se, kun ei enää mahdu omiin vaatteisiin. Kun maha tulee kipeäksi jos käyttää farkkuja pari tuntia. Semmoinen ei ole mukavaa, se ei ole tervettä.
Joten nyt ensimmäinen tavoite on lihomisen pysäyttäminen ja sitten hidas kääntyminen laihtumisen puolelle. Kesäkuntoon en varmaan vielä tänä vuonna ehdi, mutta jos nyt jouluna saisi jo laittaa jonkun nätin mekon päällensä. [ps. Mitä edes tarkoittaa olla kesäkunnossa? Kuka senkin käsitteen on luonut ja iskostanut meihin kaikkiin..?]
Nyt tekisi mieli vähän fittailla, mutta en ole varma, onko miehen kaveri [eräs toinen, joka lupautui auttamaan auton kanssa. Ihana että jostain löytyy näitäkin] tulossa tänne hetken päästä, he kun ovat ulkona rassaamassa sitä romua.
No, katsotaan.
torstai 11. helmikuuta 2010
Voihan epäloogisuus.
Tänään oli aika viehkeä päivä. Menin puoli yhdeksäksi kirjastoon, missä oli semmoinen kirjastokokoontuminen, en minä oikein vieläkään tiedä mikä se oli. Mutta siellä vaan oltiin koko meidän ryhmän kanssa.
Lopputuloksena kuuntelin puolella korvalla pari tylsää höpötystä, poistin pari sataa viestiä kun viestimuistini rajat tulivat taas vastaan, luin Ilta-Lehden [vai -Sanomat? Ihan sama.] ja vanhan Nyt-liitteen, kävin Milanissa syömässä ja juttelin niitä näitä. Ranskan tunnilla 'parini' kysyi, mitä hän oli missannut [hän ei päässyt paikalle, koska hänellä oli muita kursseja joita ei viitsinyt missata], eikä mulla ollut aavistustakaan. Todennäköisesti ei siis paljon mitään.
Ranskan tunnit. Ahh. Pidän ranskasta, mutta ne numerot - ei mitään järkeä! Kuka hitto on päättänyt, että yhdeksänkymmentäkolme on ranskaksi neljä-kaksikymmentä-kolmetoista? Kuka hitto jaksaa palikkamatikkaa jopa yksinkertaisten lukujen kanssa..? Ei ole todellista. Ei todellakaan.
Loppujen lopuksi. 12 tunnin päivä, vaikkei se nyt niin kamalan raskas ollutkaan. Mutta alkaa se vähän tuntua, kun on herännyt viideltä [lapsi ei taas oikein tahtonut nukkua].
Ja sitten kun tulin kotiin - no, eihän meillä ollut mitään ruokaa. Olisihan rakas mieheni ehkä, EHKÄ, voinut sen verran jaksaa informoida. Lähdinpä siis takaisin ulos ja kauppaan, jonka ohi olin kävellyt hetkeä aikaisemmin.
Mutta on tässä päivässä jotain hyvääkin. Yksi vanhoista ystävistäni oli lähettänyt paketin. Siinä oli pikkupojalle kitarapaita ja minulle mukavan oranssi paita värikkäällä pilvellä ja miljoonalla lovella. Ihana. <3 Ehkä maailman paras ystävä, koska en todellakaan osannut odottaa. [vaikka hän noin viikko sitten kysyi meidän kokoja, krhm.] Päivän pistesaldo kääntyi siis pahasti plussan puolelle.
Lopputuloksena kuuntelin puolella korvalla pari tylsää höpötystä, poistin pari sataa viestiä kun viestimuistini rajat tulivat taas vastaan, luin Ilta-Lehden [vai -Sanomat? Ihan sama.] ja vanhan Nyt-liitteen, kävin Milanissa syömässä ja juttelin niitä näitä. Ranskan tunnilla 'parini' kysyi, mitä hän oli missannut [hän ei päässyt paikalle, koska hänellä oli muita kursseja joita ei viitsinyt missata], eikä mulla ollut aavistustakaan. Todennäköisesti ei siis paljon mitään.
Ranskan tunnit. Ahh. Pidän ranskasta, mutta ne numerot - ei mitään järkeä! Kuka hitto on päättänyt, että yhdeksänkymmentäkolme on ranskaksi neljä-kaksikymmentä-kolmetoista? Kuka hitto jaksaa palikkamatikkaa jopa yksinkertaisten lukujen kanssa..? Ei ole todellista. Ei todellakaan.
Loppujen lopuksi. 12 tunnin päivä, vaikkei se nyt niin kamalan raskas ollutkaan. Mutta alkaa se vähän tuntua, kun on herännyt viideltä [lapsi ei taas oikein tahtonut nukkua].
Ja sitten kun tulin kotiin - no, eihän meillä ollut mitään ruokaa. Olisihan rakas mieheni ehkä, EHKÄ, voinut sen verran jaksaa informoida. Lähdinpä siis takaisin ulos ja kauppaan, jonka ohi olin kävellyt hetkeä aikaisemmin.
Mutta on tässä päivässä jotain hyvääkin. Yksi vanhoista ystävistäni oli lähettänyt paketin. Siinä oli pikkupojalle kitarapaita ja minulle mukavan oranssi paita värikkäällä pilvellä ja miljoonalla lovella. Ihana. <3 Ehkä maailman paras ystävä, koska en todellakaan osannut odottaa. [vaikka hän noin viikko sitten kysyi meidän kokoja, krhm.] Päivän pistesaldo kääntyi siis pahasti plussan puolelle.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Verenluovuttajia tarvitaan.
Kuuntelen Voicea ja juuri uutisissa sanottiin, kuinka verenluovuttajia on aivan liian vähän. Kävin Veripalvelun sivuilla ja totta tosiaan, kaikki muut veriryhmät paitsi AB+ ovat aika apaattisissa tunnelmissa. Toivottavasti kaikki kykenevät lähtevät nyt luovuttamaan! Ei mikään ihmekään, että verenluovutusmainoksiakin on nyt kuulunut aika usein radiossa. Itsekin menen heti kun vain pystyn, eli valitettavasti menee ensi kuun puolelle. Mutta siitä lähtien käyn kyllä säännöllisesti luovuttamassa, sen lupaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)