Ei 24-vuotiaan pitäisi kuolla.

Menetimme tänään ihmisen.

Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.

Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.

Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.

Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.

Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.

Mmmm, daimia.

Ostettiin eilen O'Boyn daim-kaakaota. Mahtavaa! Aivan upeaa. Oon niin fiiliksissä siitä, juon ihan varmana kaakaota joka päivä. Täytyy vielä illalla kokeilla, miltä se maistuu kuumana!
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.

Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?

Arvoitus selvisi.

Kerroin pari päivää sitten luukkuumme tupsahtaneesta piposta. Nyt sen neuloja selvisi! Se oli kuin olikin eräs talomme emännistä, tosin eri kuin kuvittelin. Hän tuli tänään yllättäen pimpottelemaan ovellemme ja kertoi tehneensä pipon. Kyseli siinä muutenkin sitten kaikenlaista, tyyliin olenko jaksanut äitinä ja onko lapsemme kastettu ja sen sellaista olennaista. Ihasteli kovasti pikku-ukkoa, joka tuli viereen tapittamaan. Hävetti vaan vähän, kun menin kiireellä avaamaan ovea enkä laittanut edes housuja jalkaan! No, ei hän onneksi kauaa viipynyt.
Pipo olikin kuulemma tarkoitettu V:lle. :D Taidan silti omia sen omaan käyttööni, sen verran iso se oli. Yhtä kaikki, mukava lämpöinen yllätys joka tapauksessa!

Nyt palaan lukemaan Geishan muistelmia. En ymmärrä, miten olen siirtänyt näin hienon kirjan lukemista näin pitkään.

Vintage.

Katselin vintage hääkuvia mm. täällä. Miten ihania ja viehättäviä! Hauskoja myöskin ne kuvat, joissa on mukana jopa kymmenen morsiusneitoa.
Olisipa hauska tietää, miten näidenkin avioparien on käynyt. Ovatko he olleet onnellisia, onko elämä kohdellut heitä hyvin?

Oma hääkuumeeni alkaa taas uhkaavasti nousta. Kyllä, tiedän olevani jo naimisissa, vietimme toissapäivänä toista vuosipäiväämme <3. Mutta häät ovat yhä edelleen pitämättä ja pelkään niiden pitämisen olevan vähän outoa siinä vaiheessa, kun olemme olleet naimisissa jo 9 vuotta...
Nimittäin seitsemän vuoden kuluttua hääpäivämme osuu lauantaille. Silloin olisi siis enemmän kuin otollinen hetki häille. Mutta maltanko odottaa niin pitkään?