Välipäivät.

Välipäivät ovat sujuneet onnellisen shoppauksen hurmoksessa.

Nojaa, ainakin olisivat voineet sujua... Kyllä minä vähän tuolla keskustassa ja Myllyssäkin pyörähdin, mutta vielä ei ole kotiin kasautunut mitään järkyttävää kasaa uutta nannaa.
Eilen aamulla käytiin pienen pojan kanssa keskustassa, lähinnä ostamassa minulle uuden kalenterin. Kyllä, ostin ensi vuodellekin Paulo Coelhon, koska tykkäsin siitä edellisestäkin niin kovasti. Olen ehkä tapojeni orja, mutta minun on vaikea muuttaa tuollaisia asioita elämässäni. Kun olen tuon kalenterin kerta hyväksi havainnut, ja vuoden aikana tottunut sen käyttöön ja ominaisuuksiin, miksi ihmeessä näkisin vaivaa ja opettelisin erilaisen kalenterin tavoille? En niin minkään takia.
Samalla siinä kirjakaupassa pyöriessäni vastaan tuli Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love. Kyllä, juuri se sama, mistä ilmestyi leffa hetki sitten, tähtenään Julia Roberts. Koska pokkarin hinta ei ollut mikään kovin paha, päätin ostaa kirjan. [minähän ostan aika harvoin kirjoja.] Nyt vaan harmittaa, etten voi samantien aloittaa sen lukemista, kun Anna Karenina on niin pahasti kesken!

Tänään kävimme nopsaa Myllyssä matkalla anoppilaan. Sieltä nappasin mukaani lehtikoteloita [Herra Hakkarainen!] pitämään yllä työpöytäni uutta järjestystä, origamipapereita [vihdoin testasin jo ajat sitten lainaamaani origamikirjaa, ja se oli ihan tyhmä], parit korvikset [puiset <3 -70% <3] ja upean mekon. Mekkokin oli -70%, ja se on ihana! Oivoi, olisittepa nähneet miehen ilmeen, kun esittelin koltun kotona... ;)
Koska miehekkeeni eivät oikein jaksaneet odotella shoppailuani, mies lupasi heittää minut huomenna takaisin Myllyyn ja olla poikien kesken kotona. Saan sitten kaikessa rauhassa koluta kaikki alelaarit läpi. Toivottavasti siellä on vielä jotain jäljellä!

Huomenna on myös vihdoin uusi vuosi, johan sitä onkin odoteltu. Pojat päättivät tulla meille, täältä pääsee sitten kätevästi vaikka bussilla katsomaan keskustaan ilotulitukset.
Toivottavasti illasta tulee mainio.

Kohti uusia haasteita.

Joulu meni taas, ja olemme Turussa. Tietenkään paluumatka ei sujunut ihan kuin ajatus; lapsi oksenteli nelisen kertaa, pysähtyessämme bussipysäkille meni vähän pitkäksi ja liu'uimme ojaan, risteyksessä edessämme ollut auto jäi jumiin ja peruutti kiinni puskuriimme, ja sitten vielä kotipihassa jäimme itse jumiin lumeen.
Jes.
Onneksi ei tarvitse tuotakaan kokea taas hetkeen. Vaikka koti-ikävä hieman vaivaakin; kaikki jäi vähän kesken, kun lähdimme juuri kun joulu oli parhaimmillaan. :\ Mutta en kestänyt pitää astmaista miestäni enää kauempaa huonovointisena niiden kissojen takia... Huoh.

Nyt sitten välipäivät, uusi vuosi, vielä viikko lomaa ja sitten kouluun. Suunnitelmissa mennä huomenna hieman keskustaan: täytyy ostaa uusi kalenteri, origamipapereita [lainasin kirjastosta origamikirjan, ja voisin pikkupojan iloksi taiteilla hänelle vaikka pingviinin], lehtikoteloita [jos löydän superkauniita] ja ehkä vielä joku jälkikäteisjoululahja miekkoselleni.
Lupasin myös ennen koulujen alkua mennä ystävälleni K:lle kylään.

Viikonloppuna vaihtuukin sitten vuosi. Onneksi nyt on sentään jo selvää, kenen kanssa vietämme vaihteen; paikka sen sijaan on vielä vähän auki, mutta eiköhän sekin selkene.
Lupauksia uudelle vuodelle? Joitakin olen tehnyt, kyllä. Ajattelinkin tehdä itselleni listan asioista, joiden odotan tapahtuvan vuoden 2011 aikana; sitä voi tarkistella sitten loka-, marraskuussa, kun on vielä aikaa tehdä voitavansa asioiden toteuttamiseksi. Tähän mennessä listaan kuuluu laihduttaminen normaalipainoiseksi, matka Lontooseen ja hankkiutuminen eroon olohuonettamme rumistavasta tyhjästä akvaariosta. Näistä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Joulu!

Tai ainakin aika pian.

Toissapäivänä aamulla matkasimme pikkupojan kanssa junalla Pohjanmaalle. Matka meni suurimmaksi osaksi hyvin, ainakin lapsi oli todella kiltisti. Junatkin vain hiukan myöhässä, mitä nyt sitten aseman hissi ei toiminut... Kiitos vielä konkalle, joka nosti lastenvaunut kanssani portaita pitkin, edelleen noottia kyseiselle asemalle siitä, etteivät vieläkään ole laittaneet ramppeja portaisiin juuri tällaisia tilanteita varten.
Eilenhän kaukojunat olivatkin olleet puolisen tuntia myöhässä, jotain sellaista se mies jutteli puhelimessa. Valitsin siis jälleen juuri oikean päivän matkustamiseen.

Joulumieli alkaa jo olla syttymäisillään. Olemme mm.

• syöneet muumien muotoisia pipareita
• syöneet paljon karkkia
• ostaneet juustoja pipareita varten [harmi vaan, että äiti ei ole antanut vielä syödä niitä... Ähh. :F]
• käyneet tarpomassa lumessa pari kertaa; ei kyllä hirveän kauaa pysty, kun tänäänkin oli -22 astetta. Vaikkei se tunnukaan yhtä kylmältä, kun ei ole Turun jäätävää tuulta
• valmistelleet pulkkamäkeä
• potkineet palloa hangessa
• koristelleet kuusen [pieni mies laittoi kaikki koristeensa samaan oksaan, ja hermostui kun ne eivät pysyneet siinä]
• ostaneet ja paketoineet vihoviimeisetkin lahjat ja laittaneet ne kuusen alle
• silitelleet kissaa
• juosseet ympäri taloa ja nauraneet kippurassa

Mitähän muuta? No mutta, olihan siinäkin asiaa kerrakseen.
Huomenna mieskin tulee tänne, aatto ollaan tällä porukalla ja joulupäivänä sitten mummolaan. Sinne tulee molemmat veljet vaimoineen ja lapsineen [1 kpl], äidin sisarukset ja niiden lapset. Mummoa tietenkään unohtamatta. Mummola, siellä se joulu on!

Mielessä on kovasti punaisia, vihreitä ja kultaisensävyisiä ajatuksia. En oikein sen paremmin osaa sitä sanoin kuvailla. On kauhean hyvä olla.

Huomenna testaamaan pulkkamäki!

1812

Nyt on vihdoin kaikki joululahjat hankittuna. Keksin niille lopuillekin jotain ihan mukavaa, vaikken kieltämättä mitään älynväläyksiä saanutkaan.

Olen saanutkin jo kolme lahjaa, eli jo puolikkaan enemmän kuin viime vuonna yhteensä! Oon aika onnellinen mun ystävistä; en siitä, et saan heiltä lahjoja, vaan siitä et mulla on niin kivoja ihmisiä ympärillä. Ootte rakkaita, tiedättehän.

Tänään pitäisi koittaa jaksaa joulusiivoilla, että saa sitten joulun jälkeen tulla takaisin edes säädyllisessä kunnossa olevaan kotiin. Lähdetään ylihuomenna lapsen kanssa junalla Pohjanmaalle, mies seuraa perässä sitten parin päivän päästä autolla. Toivottavasti matkat menevät hyvin.

Tässä on ollut mielessä vähän kaikenlaista, hieman raskastakin asiaa. Ei ole oikein jaksanut miettiä mitään muuta, tai saada aikaiseksi. Yhden kurssin pisteetkin jäävät nyt roikkumaan tammikuun alkuun saakka, kun en oo saanut aikaiseksi kirjoittaa kahta pientä kommenttia... Plääh.
Täytyykin tehdä ne, kun olen saanut laitettua pyykit kuivumaan. Niin ei tarvitse miettiä niitä sitten, kun ei ainakaan muista yhtään mitään koko kurssista.

Vielä kun saisi kaivettua sen joulumielen esille jostain.


Toivottavasti sinulla on kaunis joulu.

Jouluostoksia.

Päätin lähteä hiukan jouluostoksille. Tajusin, että minulla oli vasta yksi lahja hankittuna, ja vain viikko aikaa.
Harmitti vaan, kun olin laittanut jo takin ja kengät päälle, ja sitten tajusin katsoa lämpömittaria; -12 astetta. Plääh, pakko vaihtaa housut hameen tilalle! Olen jo ihan rakkaudessa pallohameeseeni, mutta ihan millä tahansa kelillä en kyllä lähde se päälläni ulos. [Ostoslista: kunnon talvisukkikset.]

Joka tapauksessa. Parisen tuntia jaksoin kierrellä ja saalis oli seuraava:

• Mielettömän söpö paita veljentytölleni [ikää vuosi ja muutama kuukausi]
• Kirja veljelleni ja hänen avokilleen
• Lasimerkit ystävälleni, siis sellaiset, joilla pippaloissa jokainen voi merkitä oman lasinsa

Jäi vähän paska fiilis. En yleensä ole näin tehoton.
Päätin, että tällä menolla ostan vain mielettömän rumat sukat kaikille. Plääh.

No, ehkä tilanne ei kuitenkaan ole ihan toivoton, koska osa lahjoista on jo ajatuksen tasolla. Isälle käyn jälleen ostamassa jotain herkkuja Säästä&Punnitsesta, toiselle veljelle ajattelin metsästää jotain hauskaa perkussio-osastolta... Mikäli metsästäminen onnistuu vielä näin tiukalla aikataululla. Äidille ajattelin yöpaitaa, kun hän viimeksi kotona käydessäni valitteli huonoiksi rupsahtaneita paituleitaan.
Ja siinä ne tärkeimmät ihmiset melkein jo olivatkin. Eli voiton puolella ollaan.

Ainiin, pitäisikö tuolle miehellekin jotain keksiä..? ÄÄH.

Itselleni kyllä keksin vaikka ja mitä. Olen esimerkiksi haaveillut toisesta muffinssivuoasta, ja sellaiset paperisetkin vuoat olisivat mukavia tiettyihin tilanteisiin. Samaten olen miehelleni mainostanut pariin kertaan erästä sormusta, mitä olisi mukava kanniskella joka paikkaan eräässä tietyssä sormessa... Hmm hmm. Budjetti ei vaan taida kestää, joten kerroin tyytyväni myös kauniiseen rannekoruun.
Olen myös etsinyt täydellistä baariveskaa, mutta sen etsimisen taidan jättää omalle kontolleni. Sen täytyy olla täydellinen.
Mitähän muuta, hmm...
En minä taida oikein muuta tarvitakaan. Paitsi joulukuusen. Se olisi kiva.

Myyjäisten saalis.

Mahtavaa. Ihan mahtava päivä.
Veimme pikkupojan isovanhemmilleen yöksi. Mies meni töihin, minä lähdin keskustaan. Kaverini piti ulkoiluttaa koira, joten häntä odotellessani löysin itseni H&M:n pukukopista. Mukaan tarttuivat siniset housut [!! Siis ne ovat oikeasti siniset] ja hieman leopardikuvioita matkiva hame. Hame! Kyllä! Juuri sellainen mitä olen hakenut: tarpeeksi pitkä, muttei liian pitkä; sopivasti pallo, kun ei tällä vartalolla mitään kynähameita hirveästi pidellä; ei mikään hörhelöhame, mikä takertuu sukkahousuihin ja nousee hieman liiankin korkealle. Ja kaiken lisäksi siinä on taskut, minkä tahansa vaatteen auttamatta paras ominaisuus! Ihan mahtavaa! Tosin, miehekkeeni totesi kuvion nähdessään, et ai, tommonen mummotyylinen, onko semmoiset tulossa muotiin vai?
Murhaa, murhaa. Nyt en kykene käyttämään hametta muistamatta tätä mummokommenttia.

Sitten. Ystäväni J saapui, ja pääsimme asiaan. Lähdimme metsästämään Taideakatemian Joulumüssüjä. Emme olleet kumpikaan seikkailleet ennen sillä puolella kaupunkia, joten se oli hieman jännittävää, mutta osasimmepa vaan jäädä [suunnilleen] oikealla pysäkillä pois. Oikeaan paikkaankin löysimme pienen haparoinnin jälkeen.
Fyysinen saalis: koristeellinen hiuspanta joululahjaksi hyvälle ystävälleni K:lle.
Henkinen saalis: kovasti kaikenlaisia ideoita. Taideakatemialta ei voi odottaa muuta kuin jännittäviä ideoita. Siellä oli esillä vähän kaikenlaista, joulukorteista dominokorviksiin, C-kasettikoteloista tehdyistä tauluista a3-kokoisiin tussiteoksiin. Lähes kaikella oli vain niin jäätävä hinta, ettei kyennyt.
Näistä tussitauluista olin hieman järkyttynyt, sillä toinen maksoi 100e ja toinen 300e. Ihan moukkamaisesti ja rehellisesti voin sanoa, etten ikinä tuohon hintaan ostaisi mitään sellaista, vaikka olisikin varaa. Ja silti tämän kommentin jälkeen kehtaan kutsua itseäni kulttuurin ja taiteen ystäväksi. Vaan rajat ne on minullakin.

Sitten menimme designmyyjäisiin. J osasi onneksi mennä sinne, itse olisin varmaan kiertänyt jostain kilometrin päästä...
Sielläkin oli esillä vaikka mitä ihana ja kaunista, mihin ei pienellä opiskelijaneidolla olekaan ihan niin vaan varaa. Siitä olin kyllä iloisesti yllättynyt, että myös kustannusosakeyhtiö Sammakko oli saanut paikalle oman pöytänsä. Ajattelin ostaa heiltä miehelleni joululahjan, mutta en ole vielä päättänyt, minkä. Todennäköisesti päädyn pingviineihin.
Loppujen lopuksi ostin sieltä vain limpun. Ihan sairaan hyvänmakuisen limpun. Minun täytyy ehkä huomenna käydä hakemassa vielä toinenkin.

Lopulta kävimme vielä Suurtorin joulumarkkinoilla. Tässä vaiheessa rupesi jo olemaan kylmä ja pimeä, joten ei enää pahemmin napannut. J kuitenkin osti vielä lankaa ja lampaanvillapohjalliset, minä paahdettuja manteleita. Nomnom. Sitten päätimme, että nyt riittää, ja lähdimme kotiin.

--

Eilen olimme miehekkeideni kanssa ruokaostoksilla, ja tuo isompi mies innostui valtavasti pienistä kakkuvuoista. Hän tahtoi sellaiset. Hän tahtoi, että minä teen meille tänään pikkuiset suklaakakut.
Koska olin myyjäisissä niin pitkään, hän oli itse käynyt ostamassa suklaat ja aloimme yhdessä tehdä kakkusiamme, kun tulin kotiin. Hän lisäsi taikinaan vielä appelsiininkuorta. Ja lopuksi kakkusten päälle tuli myös kerros valkosuklaata.
Ja ai vitsit, miten hyvää se olikaan! Ihan mieletöntä. Tosin puolikas vuoallinen olisi riittänyt per naama, mutta meni tuo kokonainenkin näköjään... Huhhuh!
Tämä täytyy muistaa ja tehdä toistekin. Aina kun toista vähän kiukuttaa, voi vihjaista nannasta...


Kunhan se en sitten ole minä, joka siivoaa tuon keittiön.
Yleensä se kyllä olen minä.

Oikein mukava päivä.

Tänään tuntuu ihan hyvältä.

Heräsin aamulla aika aikaisin, sain käydä rauhassa suihkussa, syödä aamupalan ylhäisessä yksinäisyydessäni, meikata ilman että joku sörkkii poskipunaa pitkin vessanpöntön kantta. Mahtavaa.

Sitten lapsi hoitoon ja äkkiä kaupungille asioille ennen koulun alkamista. Kävin ostamassa joulumerkkejä ja laitoin kortit postiin. Samaten kävin vihdoin Timanttisilla.
Olin ostanut siskolleni synttärilahjaksi hopeisen rannekorun, mikä menikin rikki viikon käytön jälkeen. Hän otti takin päältään ja pam - koru olikin lattialla.
Kävin tänään siis Timanttisilla kysymässä asiasta. Aluksi myyjä meinasi ottaa korun korjaukseen, mutta sitten päätyikin vain antamaan uuden tilalle. Eikä minulla ollut edes kuittia tallella! Tätä sanoisin hyväksi palveluksi. Sisko sai korunsa takaisin, ja oli tyytyväinen.

Päätin kävellä kauppatorilta koululle. Päästyäni nälkäisenä perille, huomasin että koulumme ruokala tarjosi ainoastaan jouluaterian tänään, hinta 4,85 e. Eihän minulla ole varaa sellaiseen! Ihan kiva, että he halusivat tarjota jouluaterian, mutta ei sitten käynyt mielessä tarjota myös jotain toista vaihtoehtoa?
Meninpä sitten laittamaan takin päälle ja lähdin viereiseen opiskelijaravintolaan. Siellä oli onneksi ihan normaali menu, tosin jouduin odottamaan vartin verran ystävääni. Toinen ystäväni tuli reilusti myöhässä, ja oli vasta aloittanut syömisen kun K tuli paikalle. Hänellä on tapana vain ottaa ruoka mukaan ja syödä tunnilla, mutta nyt hänkin jäi syömään kanssamme. Menimme puoli tuntia myöhässä tunnille, mutta emme missanneet mitään; tämä selittänee tarpeeksi...

Ranskan tentti. Voi veljet, että mä jännitin sitä! Mutta ei se onneksi ollutkaan ollenkaan niin paha. Ihan siedettävä verrattuna siihen, kuinka huonosti nämä asiat osaan.
Säälitti vain vieressäni istunut poika. Siinä vaiheessa kun minä olin kirjoittanut sivullisen tavaraa, hän vasta pyöritteli papereitaan. Oivoi!

Olen kyllä niin huojentunut, että yksi tentti on nyt takana. Vielä kun tekisi jäljellä olevat tehtävät ja selviäisi toisesta, asiakaslähtöisen tietopalvelun tentistä, voisi rentoutua ja alkaa odotella joulua.

Mistä tulikin mieleeni; viikonloppuna vihdoin ostamaan joululahjoja. Mahtavaa!

--

Lapseni on oppinut päiväkodissa lauluja. Hän näprää sormiaan ja laulaa "hämähäkki, hämähäkki!" Hän osaa myös muurahaiskohdan, ja viulua soittavan heinäsirkan. :) Suloisuus! <3

Taivaalliset olennot.

Taivaalliset olennot tuli juuri telkkarista.

Leffa on tehty jo vuonna 1994, mutta en silti ole nähnyt sitä aiemmin. Ah, Kate Winslet punattuine huulineen... Mieletöntä lauantaiherkkua.

Ja se leffa.
Jossain arvostelussa sanottiinkin, että menee pari viikkoa ennen kuin tajuaa tykänneensä kyseisestä leffasta. Luulen, että mulle käy samoin, mieleni on vielä hieman järkkynyt.

Siinä oli paljon hyvää. Paljon. Ja aina se on plussaa, kun jäätävä leffa perustuu tositapahtumiin. Oikeisiin päiväkirjoihin. Lainaukset oli otettu suoraan Paulinen päiväkirjasta. Siitä oikeasta, siitä mihin hän on itse käsin kirjoittanut 50-luvulla.

Vaikka loppuratkaisun tiesi etukäteen, se oli silti jotenkin niin... Kädet menivät vaistomaisesti suun eteen.

Suosittelen, vaikka hieman ahdistaakin.

En ole aikoihin jaksanut katsoa leffoja kokonaan, mutta tämä naulitsi minut television ääreen. Se siis kertoo aika paljon. [vaikka nauliutumista auttoi myös se, että lakkasin kynnet samalla. Atomic orange, pure love. <3 Mutta silti.]

Mahtava fiilis.

Ulkona on tullut tänään ihan mielettömästi lunta. Aamulla satoi niin paljon, että ilma oli ihan valkoinen. Ihanaa, ihanaa!
Nyt lumisade on tauonnut, mutta maisema on silti edelleen niin kaunis. Ihana talvi!

Toinen ihan mieletön asia. Pelkäsin tänä aamuna mennä vaa'alle ihan hirveästi. Oon hieman lipsunut tästä jumppailusta eikä syömisenkään vahtaaminen ole sujunut ihan odotusten mukaan. Mutta eipä se lukema siitä mihinkään muutu, vaikka jättäisikin astumatta vaa'alle, joten päätin ottaa riskin.
Ja mikä ihana uutinen mua odottikaan. Jonnekin oon lipsumisestani huolimatta onnistunut hukkaamaan 700 g! Ihan mieletöntä! Jäljellä siis enää 4,8 kg tavoitepainoon, eli maaginen viiden kilon rajakin alitettiin vihdoin! Ihan mahtava fiilis, piti oikein kiljua ääneen!

Oon niin ylpee. Vaikka en kyllä oo ylpee eilisestä herkkuihin sortumisestani [patonkia ruohosipulilevitteellä, ruissipsejä ja dippiä, suklaapatukka :F], mut oon antanut itelleni luvan, et kyl kerran viikossa saa vähä. Varsinkin kun eilinen oli kuitenkin eilinen, eka ilta yksin ja kaikkee [selvisin btw hengissä, kuten huomaatte].
Ja sitä paitsi siivoilin eilen sen verran ahkeraan, et kyl se korvaa ihan hyvin.

700 g! Ihan mahtavaa!

Tänään oon jo siivonnut kylpyhuoneen, seuraavaksi olisi kai edessä astianpesukoneen tyhjäys ja täyttö, lelujen raivaaminen [niitä ei onneks oo paljon] ja imuroiminen. Tosin nyt kyllä tarkistan, onko kenkäkaupat vielä auki; tahdon ne talvikengät mahdollisimman pian. Tarkeneminen tekee jo sen verran tiukkaa, etenkin jos tarpoo tuolla lumikinoksissa!

Ihanaa lauantaita kaikille. Mä oon onnellinen, oo säkin.

Yksin kotona.

En ole yli kahteen vuoteen viettänyt yhtäkään yötä yksin kotona. Aina paikalla on ollut itseni lisäksi joko lapsi tai mies. Yleensä molemmat.

Mutta nyt. Vihdoin. Anoppi haki juuri lapsen luokseen, palauttaa sen huomisiltana tai sunnuntaiaamuna.

Olen hehkuttanut tätä kavereille pari päivää. Mikä mahtava vapauden tunne, kokonainen ilta ihan ihkaomaa aikaa!
Mutta nyt sitten kun se aika vihdoin pläjähti naamalle, en oikein tiedä, miten päin olisin. Samat tehtävät ne odottaa, oli vapaapäivä tai ei; siivousta ja tenttiin lukemista, as always.

Ääh.
Kaveriakin olen yrittänyt saada kiinni, hän kun on ilmeisesti Turussa viikonlopun. Mutta ei, äijä ei vastaa, ei sitten millään silloin kun sitä eniten tarvitsisi.

Taitaa tulla yksinäinen ilta.

--

Ei vitsit. Nyt kyllä asenteenmuutosta kehiin. Yksin, vihdoin! Tästä täytyy ottaa kaikki irti!

...ei kai ikäväni kuulla liikaa läpi?

Kiitos Itella.

Muutama päivä sitten valittelin, kuinka maksikirjettäni ei oltu yritettykään toimittaa minulle perille asti, vaan samantien annettiin ilmoitus siitä, että kirjeen voi hakea lähimmästä postista.
Kiukutti. Laitoin kiukkuista, mutta asiallisen siistiä [lue: ei kirosanoja] palautetta, mikä välitettiin edelleen kyseiseen postin pisteeseen. Tänään sain sieltä vastauksen.
Palautteeni innoittamana he olivat keskustelleet maksikirjeiden toimituskäytännöistä aamupalaverissaan, ja päätyneet siihen lopputulokseen, että minua oli palveltu väärin. Toisin sanoen veikkaisin, että palautteellani paljastin jonkun laiskurin... Joka tapauksessa hyvityksenä tästä saan postimerkkejä. Miten mukavaa, koska en ole laiskuuksissani [ja rahapulassani] saanut aikaiseksi käydä ostamassa, ja nyt ne tuodaan ilmaiseksi kotiovelle saakka!
Ainakin toivoisin, että tällä kertaa ne tulisivat kotiovelle.

Suosittelen siis edelleen lämpimästi, että mikäli kohtaat jonkun ongelman, sanot siitä. Tämänkin ansiosta postcrossing-harrastukseni saattaa nousta uuteen suosioon. Vaikka otinkin kaikki vanhat kortit jo pois seinältä, kun niitä ei tullut lisää pitkiin aikoihin...

Nyt minua hieman harmittaa, etten ole aiemmin antanut postille palautetta heidän tekemistään virheistä [esimerkiksi hyväksymiskirjeeni nykyiseen kouluuni tuli vanhempieni osoitteeseen, vaikka olin muuttanut osoitteeni melkein kahta kuukautta aiemmin]. Olisin voinut silloinkin saada postimerkkejä.

--

Tänään oli kauhean mukava talvipäivä. Ei enää lainkaan niin kylmä, kuin viime aikoina on ollut. Sisällä oli jopa kuuma.
Ihanaa, tällaisesta talvesta minäkin pidän: lunta, muttei niin kovat pakkaset ettei saa henkeä. Mahtavaa!

--

Vietän ensi viikonlopun yksin kotona. Oon niin fiiliksissä siitä; en ole tätä ennen ollut kotona yksin kuin muutamia tunteja kerrallaan, ihan maksimissaan ehkä kuusi. Miten mahtava tunne! Ja mitä aionkaan tehdä? Huudattaa musiikkia, juoda rommia ja imuroida pitkikset jalassa hiukset epämääräisellä sykeröllä! Ihan parasta!

Terveisiä äitien maailmasta.

Get clean.

Minulla on tapana aina kääntää lehdistä niiden sivujen ylänurkka, missä on jotain ehdottoman kiinnostavaa. Oli se sitten kaunis paita, hyvä ruokaohje, kivat jumppaohjeet, upea kuva, mielenkiintoisen levyn arvostelu. Kun sitten selailen lehteä myöhemmin uudelleen, löydän itseäni kiinnostavat asiat nopeasti.
Koska lehdet aina kerääntyvät minun nurkkiini, käyn niitä aika ajoin läpi heittääkseni pois. Silloin käyn läpi juuri nämä korvamerkityt sivut: kirjoitan ylös muistivihkooni kaikki levyt, leffat ja kirjat, jotka on pakko kuulla, nähdä ja lukea. Revin irti sivut, joista en malta luopua ja loput lehdistä laitan eteenpäin.

Nyt käyn läpi alkuvuoden Evitaa. Vastaan tuli puolen sivun juttu Clean-kuurista, jolla puhdistetaan keho kolmessa viikossa. Alejandro [en varmaan ole ainoa, jolla alkoi samantien soida Lady Gagaa päässä] Jungerin laatiman kuurin ideana on, että aamupala ja päivällinen ovat nestemäisiä, kun taas lounaalla saa syödä mitä vain sallittujen ruokien listalta. Kuurilla ei siis tarvitse kaloreita miettiä. Puhdistautumisen idea on poistaa ruokavaliosta kaikki teollisesti valmistetut tuotteet, sekä ruoka-aineet jotka aiheuttavat yliherkkyyksiä, insuliinitasapainon heittelemistä tai ovat elimistölle vaikeita sulattaa.

Mitkä sitten ovat sallittuja ruokia? En tosiaankaan tiedä, koska kiellettyjen ruokien lista on aikamoinen: Ei punaista lihaa, makkaraa, raakaa kalaa tai kananmunia. Ei appelsiineja, banaaneja, greippejä, mansikoita tai viinirypäleitä. Ei tavallisia viljoja, maito- tai soijatuotteita, tomaatteja, perunoita tai munakoisoja. Ei alkoholia, kahvia tai limsaa. Ei sokeria tai hunajaa, eikä suklaata tai ketsuppia. Ei maa-, pistaasi- tai makadamiapähkinöitä. Ei voita, margariinia, majoneesia tai salaatinkastikkeita.

Kysyn vaan, mitä ruokaa sitten voi syödä. Ilmankos tälläkin kuurilla ollut Gwyneth Paltrow on niin laiha.

Onneksi itse en jaksa pahemmin kuureista välittää. Tai kalorienlaskennasta. Vaikka joku sanoisikin, että ilmankos oletkin noin lihava. Who cares.
Olen aina ollut järkyttynyt myös siitä, että esimerkiksi painonvartijoiden listauksessa banaanin syömisestä saa pisteitä. Minusta se on vaan väärin! Hedelmä kuin hedelmä, minusta on hyvä jos syöt sen.


Olen taas hukannut 300g, ja olen itsestäni ylpeä. Alamäki jatkuu, siis se hyvä alamäki.


--

Iltapalaksi kamomillateetä hunajalla. Nomnom. <3 Uusi rakkaus on syntynyt.

Millä karkailevat ajatukset saa pysymään kasassa?

Olen tehnyt ranskan läksyjä.
Olen tiskannut.
Olen antanut aivoille luvan mennä vapaalle ja pelannut aivottomia pelejä.
Olen kuunnellut musiikkia.

Mikään ei auta.

Seuraavaksi ei kai auta muu kuin mennä kaivamaan joulukoristeita viimeisen huoneen uumenista. Muutenkin se huone kaipaa hieman siistintää... Ehkä siellä pääsen vihdoin näistä epämääräisistä ajatuksista eroon.


Tahdon leipoa. Oikeasti se olisi ehkä se kaikkein paras keino. Mutta kuka söisi mun leipomukseni? Ne on ihan hyviä, kukaan mun lähipiirissäni ei vaan yleisesti pidä leivonnaisista, ja mua ärsyttää!

Kiukutti - mutta ei enää.

Eilinen oli kamala päivä. Mikään ei inspannut ja ärsytti vaan.

Keksin syyn. Oon luistanut mun jokailtaisesta tiskaamishetkestäni ja aivot käyvät sen takia ylikierroksella. Toinen syy on se, että sekä hunaja että lempiteeni loppui, ja olen luistanut myös teenjuonnista. Virhe, paha virhe.

Eilen korjasin tiskaamistilanteen. Tänään korjasin teetilanteen; ostin uuden luomuhunajapurnukan sekä kahta uutta teetä: Clipperin wild berries ja kamomilla. Ainakin ensimmäinen on herkkua, namnam! Kamomillan testaan sitten illemmalla. [ainut miinus on, etten löydä lempiteetäni mistään! En ymmärrä, mistä mieheni sen joskus bongasi, täytyy kysyä häneltä. Todennäköisesti hän ei muista.]

Heti olo on tasapainoisempi. Ei tule syötyäkään niin paljon, kun juo teetä kaiket päivät. Ahdistaa vähemmän.

Ostin myös tsempparilegginsit mun tsempparimekkoa varten. Pari viikkoa sitten löysin kivan perusmekon, mikä nyt odottaa kaapissa mun pömppiksen katoamista ja viihteelle pääsemistä. Nyt mustan mekon piristykseksi kaupasta tarttuivat mukaan sähäkän siniset legginsit, joita on ehdottomasti päästävä tuulettamaan vielä ennen kevättä.
Ihan mieletön tsemppi päällä nyt.


Mmm, ostin myös joulukortteja lisää. Aloin sitten kuitenkin kirjoittaa kortteja jo eilen, ihan hirveässä epäjärjestyksessä; tuloksena todennäköisesti lähetän joillekin kaksi korttia ja joillekin en yhtään. Älkää siis ihmetelkö.
Harmittaa vaan, kun vakkarijoulukorttienostopaikassani valikoimat olivat jäätävän kehnot. Tarttui sieltä nyt kuitenkin jotain mukaan, mutta ei ollenkaan samaa tasoa kuin viime vuonna. Harmittaa.

Nyt ranskan läksyjen kimppuun.

Ensimmäinen adventti.

...eikä meillä ole vieläkään adventtikynttilöitä. Ei ollut viime vuonnakaan.
Onneksi normaaleja kynttilöitä riittää, sekä muita joulukoristeita. Ehkä tunnelman saa niilläkin luotua. Mutta ei ihan vielä, ehkä ensi adventiksi; en halua aloittaa hehkuttamista liian aikaisin.

Tänään suunnitelmissa käydä pikku-ukon kanssa keskustassa täydentämässä joulukorttivarastoja. Eilen aioin kirjoittaa kortteja valmiiksi, mutta heti ensimmäiselle nimelle osoitekirjassani ei löytynyt sopivannäköistä korttia. Niin en sitten kirjoittanut niitä vielä ollenkaan.

Vimma.

Laihdutukseni on jäänyt taas aloilleen ja se risoo. Jälleen oli vain tullut 100g, eikä tippunut yhtään. Laihdutussaldoni kuluneelta kolmelta viikolta siis ainoastaan 2,2 kg. Kurjuuksien kurjuus.
Tästä pimahtaneena raivoimuroin, pesin yhden akvaarion, siivosin keittiön kaapit ja pelasin Wiillä raivotennistä puoli tuntia ennen kuin lopulta luovutin ja menin kolmelta aamusuihkuun.
Toivon, että tilanne pian korjaantuu ja suunta lähtee taas alaspäin, kuten on tarkoituskin. Tavoitteeseen matkaa 5,8 kg.

Vielä olisi monta juttua, jotka odottavat tekijäänsä. Muutama pussillinen roskia on taas vietävänä, pölytkin pitäisi pyyhkiä miljoonalta pinnalta. Tänään ei kuitenkaan taida enää jaksaa. Onneksi huomenna on vielä hyvin aikaa.

Taidan mennä kirjoittelemaan joulukortteja.

Jäätävää.

Siellä on kylmä. Pelkään, koska varpaani irtoavat. Tunto ei ole vielä palannut ihan normaaliksi.
Onneksi pian tulee taas opintotuet, jos sitten olisi varaa ostaa ne talvikengät. Olisin kyllä tarvinnut niitä jo...

Melkoisen jäätävää sekin, kun kauppatorilla vastaan tuli tyttö, jolla oli vielä pelkät sukkikset ja pikkuiset tossut jalassaan. Hänen takkinsa helma ulottui puoleenreiteen, ja halkio oli melko korkealle, mutten silti edelleenkään nähnyt muita vaatekappaleita kuin ne sukkikset. En tiedä, mitä hänellä oli päällään. En kehdannut kysyäkään.

Nyt olen onneksi onnellisesti kotona, edessäni kupillinen kuumaa Daim-kaakaota ja jalassa villasukat. Hiukan yli tunti omaa aikaa ennen kuin haen pikku-ukon päiväkodista.

Päivän suunnitelmat: siirrän kaikki lapsen lelut omaan kaappiinsa, ja saan lisää tilaa kirjahyllyyn. Siirrän ei niin tärkeitä kirjoja hyllytason verran alemmas [siksi ei niin tärkeitä, jos vaikka V keksisi vielä tuossa iässä repiä niitä alas ja taiteilla niihin jotain omiaan] ja saan pöydälläni tursuavat kirjat hyllyyn. Ajattelin siirtää myös DVD:t ylemmäs, kun pikkupoika on niistäkin ollut vähän liian kiinnostunut.

Appivanhemmat ottavat pikku termiittimme hoitoon täksi yöksi, joten illalla toivottavasti luvassa jotain mukavaa ukkoseni kanssa. Wish me luck, ettei mene jälleen koneella istumiseksi! Ja potkikaa persiille, jos näette minut facebookissa tai mesessä, koska se ei todellakaan ole illan tarkoitus.

Kiitos, posti. Itella, mikä lie.

Ei oo totta. Sain kortin, että minulle on isokokoinen kirje eikä se mahtunut postiluukusta, tule hakemaan se postista.

Otin postimiehen kiinni ja penäsin kirjeeni perään. Se ei ollut hänellä edes mukana. Miten hitossa ne sitten voi tietää, ettei se mahdu mun luukusta, jos ne ei edes kokeile? Ja eikö se nyt olisi kohteliasta kokeilla, josko toinen vaikka olisi kotona ja voisi ottaa kirjeen vastaan, etenkin kun mä kuitenkin useinmiten olen kotona?

Kiukuttaa. Ja ulkona on ihan hirveä lumimyrsky ja nyt mun sitten täytyisi lähteä sinne postiin. En kyllä mee tänään. Vaikka haluaisinkin tietää, mitä siellä odottaa.
Toisaalta tekis varmaan vaikutuksen postitäteihin kävellä sinne tossa ilmassa, tulla ihan ryvettyneenä [no ei ryvettyneenä. Se tarkoittaisi mutaa. Mut en nyt keksi hyvää sanaa lumisateen tuulentuivertamalle, kun siellä tulee niin että kaatuu ojaan parin metrin matkalla.], että tässä mä nyt olen, missä on mun ***** kirjeeni.

Siellä muuten todennäköisesti on palkinto siitä, kun miehekkeeni kanssa osallistuimme Voicen Parisuhteellisuusteoriaan muutama torstai sitten.
Voi veljet, nyt mun on kyllä pakko saada se jo tänään.

Ihana Laura.

Valitettavasti minulla on lähes ainoastaan huonoja kokemuksia Laura-nimisistä ihmisistä. Ei sitten millään pahalla teitä Lauroja kohtaan, joita en ole vielä syystä tai toisesta tavannut, ettekä ole päässeet vakuuttamaan minua mukavuudestanne.

Mutta Laura Närhi. Siinä on sitä jotain.

Aluksi inhosin biisiä Tämä on totta. Hitto vie mitä toistoa taas.
Mutta sitten se muu levy. Spotify, elämäni pelastus! Mikä ihana yllätys Suuri sydän olikaan. Onkaan! Olen menettänyt oman sydämeni ihan täysin. Myös Tämä on totta avautui vähitellen minullekin, nyt pidän siitä. Ehdottomasti.

Koska olen tällainen lälly, on yksi suokeistani tietysti Mä annan sut pois. Mutta kyllä ne muutkin iskee niin kovaa tajuntaan, ettei ole tosikaan.

Olen myös innostunut kuuntelemaan Kemopetrolia pitkästä aikaa. Jotenkin se vain toimii yhä edelleen.

Vielä en ole päättänyt, pidänkö enemmän vanhasta vai uudesta Lauran äänestä. Toisaalta vanhasta, siinä oli enemmän jotain särmää, mutta tämä nykyinenkin on niin puhtaan kaunis...
Ehkä minun ei tarvitse päättää.

Jos et ole vielä kuunnellut Närheä ja Suurta sydäntä, suosittelen lämpimästi. Aloita vaikkapa biisistä Hiljaisia päiviä. Se soi minullakin nyt, ja kuulostaa mielettömän hyvältä.

--

Spotifyssa tulee joku Ressu Redford -mainos vähän väliä. Pikkupoikani alkoi itkeä kuullessaan sen. Kertoo jotain tämän perheen arvostuksen kohteista. ;D

Rauha.

Vihdoin mun sisälläni on rauha ja tasapaino.

Oon ollut viime aikoina niin sekaisin, stressaantunut ja väsynyt, etten ole jaksanut mitään. Jätin yhden kurssinkin pois, vaikka muutenkin koulua on vähän.

Aloin pitää enemmän huolta kodista. Keräilen levällään olevia tavaroita kun menen niiden ohi. Tiskaan tiskit joka ilta.
Hoidan miestäni. Väsyneenäkin halusin hieroa häntä, kun hän vihjaisi kipeistä hartioista.
Leikin pikkupojan kanssa. Luetaan yhdessä kirjoja. Ajattelin viedä hänet joku päivä eläinkauppaan katselemaan hiiriä.

Olen vähentänyt syömistä. Sokeriherkkuja syön tuskin lainkaan. Juon paljon teetä hunajalla.

Ja jotenkin olo on rauhoittunut. Olen päässyt tasapainoon. Pienillä asioilla.
Fyysistä oloa on parantanut tuo syöminen. Joogaankin hiukan päivittäin, mutta se nyt on vielä niin pientä etten tiedä kannattaako sitä edes sanoa ääneen. Painoa on kuitenkin tippunut parin viikon aikana 2, melkein 2,5 kiloa. Olo on sen mukainen; kevyempi. Toivottavasti tämä jatkuu.
Suurimmaksi osaksi syytän olostani silti tiskaamista. Se, että joka ilta ennen nukkumaanmenoa heittää aivot jo narikkaan ja tiskaa kaikki astiat, saa mennä nukkumaan puhtaalla keittiöllä ja herätä kun keittiö on edelleen yhtä puhdas. Se vaan on jotenkin mieltä puhdistavaa.

Mulla on hyvä olla nyt.

Suunnitelmiin muutos.

Hmm. Enpä luovutakaan verta neljään kuukauteen.

Hankin sunnuntaina tatuoinnin. <3

Jos olisin ollut viisas, olisin käynyt ensin luovuttamassa ja laittanut tatuoinnin vasta sitten. Mutta kaikkea ei valitettavasti hoksaa ennen kuin on liian myöhäistä...
Joten tadaa, tässä ollaan! En silti oikein osaa olla kiukkuinenkaan spontaaniudestani. :) Kuvasta tuli täydellinen, isot kiitokset Samille.

Kuivashampoo.

Viime postauksessahan kerroin aikovani ostaa kuivashampoota. No, minähän ostin eilen, käytin tänään ja olen nyt rakastunut.
Ihan mieletöntä! Miksi olen siirtänyt tätä rakkautta näin kauas hamaan tulevaisuuteen? Ihan mieletön tuote!
Jos et ole vielä kokeillut, niin suosittelen ehdottomasti. Keventää mukavasti aamutoimia.
Ainut huono puoli on oman putikkani yltiöpäinen tuoksu, mutta se onneksi tasaantuu aika pian. Eikä tuoksussa sinänsä vikaa ole; en vain tykkää olla ylihajustettu, etenkin kun kaikki tuotteet tuoksuvat erilaisille...

Toinen hyvä juttu, ja paljon edellistä tärkeämpi. Olen aikoinaan täyttänyt elinluovutuskortin, mutta tajusin jälkeenpäin, että olin täyttöhetkellä vähän vajaa 18-vuotias, enkä siis tiennyt oliko kortti ihan lainvoimainen. Lisäksi kortti on joutunut huppeluksiin lompakoiden vaihtojen yhteydessä.
Olikin siis kiva kun olimme eilen appiporukoiden kanssa syömässä Siipiravintolassa [ihan kiva, vaikkei mitään maan mainiointa tai uutta ja ihmeellistä ollutkaan] ja siellä nökötti telineessä kasa allekirjoitettavia kortteja. Nappasin siitä omani mukaan, ja tänään laitoin tilaukseen lisää, jotta saan jakaa niitä myös luokkalaisilleni. Tilaa sinäkin omasi täältä ja tee päivän hyvä teko.

Ensi viikolla vihdoin verenluovutuksen vuoro!

Osaavat naiset.

Kävimme eilen ystäväni K:n kanssa Osaava nainen -messuilla. Minä en ollut koskaan aiemmin ollut siellä, K on ollut kerran, muttei pahemmin muista sitäkään kertaa.

Tähtäsimme lähinnä kolmelta alkaneeseen muotinäytökseen. Menimme sinne aika aikaisin istumaan ja höpöttelemään omiamme, ja yllätykseksi ohjelma alkoikin jo puoli kolmelta, kun Jukka Rintala esitteli työtään ja työskentelyään. Hän valitsi yleisöstä yhden onnellisen naisen, jolle suunnitteli puvun pikkujouluihin. Olihan se melko huimaa nähdä taiteilija työssään!

En ole ennemmin ollut minkäänlaisessa muotinäytöksessä. Oli hassua katsella, miten näitä tuotteita oikeasti myytiin, eikä kyseessä ollut samanlainen muotinäytös, millaisia näkee joissain huippumalliohjelmissa. Mallit siis kävelivät moneen otteeseen edestakaisin, jotta kaikki varmasti näkivät kyllikseen, ja menivät sitten nopeasti vaihtamaan seuraavat ylleen.
Oli hassua, että miesmalleja oli vain yksi; hän sai koko ajan olla vaihtamassa vaatteita, ja yhdestäkin esittelystä hän häipyi salakavalasti hiukan kesken, sillä tuli seuraavan porukan mukana jälleen. Harmi, että heitä oli vain yksi, sillä en pitänyt tämän yhdenkään ulkonäöstä ollenkaan...

Itse messut olivat hieman pettymys. Harmittaa, kun Suomessa messut kuin messut ovat aina pelkkää myyntiä. Tarkoitus on vain saada myydyksi mahdollisimman paljon. Itse taas hain enemmän virikkeitä ja kokemuksia ja inspiraatiota ja ties mitä muuta.

Ainoastaan yhdessä kojussa oli jotain mielenkiintoista, kun se tarjosi ilmaisen hiuspohjan analyysin. Olimme ihan innoissamme ja odotimme siltä paljon. Mutta ei, tämäkin oli pelkkää omien tavaroiden myymistä. Huoh! Täti katseli hiuspohjaani jännällä laitteella, joka moninkertaisti näkymät edessäni olevalle näytölle. Hän näytti sieltä kamalan näköisen rasvapaakun, ja sitten lähti taas eteenpäin. Hän ei edes pitkään aikaan löytänyt toista, mutta sitten kun hän löysi, hänen äänensävystään kuulosti siltä, että "Ha, löysinpäs oikein ällöttävän, jätetään se tähän näyttöön näkyville!" Ja seuraavaksi sitten kaupattiin tuotteita, jotka sulattavat sitä rasvaa ja ties mitä muuta, mikä lähinnä sai minut pelkäämään.
Oli myös jännittävää, kuinka hän antoi ymmärtää, että kaikkien päästä tuota rasvaa löytyy, mutta sitten kuitenkin jostain syystä siitä pitäisi päästä eroon. Kumpi nyt sitten onkaan luonnotonta..? Lisäksi hän kauppasi minulle rasvoittuvan päänahan tuotteita, vaikka juuri parturi sanoi päänahkaani hieman kuivaksi.
Hmm.
No, jos ei muuta, niin inspiroiduin hänen palopuheestaan ostamaan vihdoin kuivashampoota, sillä minun täytyy päästä tästä jokapäiväisestä hiustenpesusta eroon.

Yhden jutun minäkin kuitenkin ostin. Eräässä kojussa myytiin reilusti Perussa tuotettuja, täysin käsintehtyjä koruja ja tekstiilejä, ja yhdet korvikset olivat niin kauniit, etten kestänyt. Etenkin kun kuulin, että ne ovat saaneet inspiraationsa merestä, rakkautemme oli sinetöity.
Mietin ostosta kuitenkin muotinäytöksen ajan kaikessa rauhassa, sillä ne olivat hiukan hintavat näin opiskelijan budjetille. Mutta olen jo aikaa halunnut laadukkaat ja kauniit korvikset, ja tässä sellaiset nyt olisivat. Joten ostin ne. Oivoi! Eivätkö olekin kauniit?

Mukana tuli vahvasta mantakankaasta tehty pikkuruinen pussukka. Kankaasta on perinteisesti tehty ne kantoliinat, joilla Andien naiset kantavat pienokaisiaan selässään.
Valitettavasti heidän nettisivunsa eivät näköjään toimi eikä heillä ole vielä edes myymälää Turussa, joten hieman epäilen, jos kaikki onkin tehty lapsityövoimalla. Mutta haluan uskoa sen naisen vilpittömiin silmiin, kun hän kertoi itse käyneensä näiden naisten luona.
Jos nettisivut joskus mystisesti toimivatkin, yritän muistaa vinkata niistä.

---

Tänään meidän piti mennä vihdoin katsomaan serkkuani ja hänen pariviikkoista tyttöään, mutta suunnitelmat kaatuivat jälleen. :( Toivottavasti he pääsevät huomenna kanssamme kirjastoon satutunnille. Olisi ihana nähdä vihdoin!

Ulkona on sen verran sateista, eikä V ole tullut vielä kotiin, joten todennäköisesti tämä päivä kuluu siivoillessa. Näkymisiin!

Ikäkriisi.

Minulla on ikäkriisi.
Täytän huomenna huimat 22 vuotta.

Yritän epätoivoisesti muistuttaa itseäni siitä, että hei oikeasti, 22 on sairaan vähän! Vieläkin..! 17 tai 19 on toki vielä vähemmän, mutta...
Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen vielä nuori ja naiivi ja tyhmä ja saan vielä monta vuotta ollakin.

Mutta en voi sille mitään, että kaksi vuotta äitinä vanhentaa vähintään neljä vuotta. Ehkä enemmänkin. Se on ihan hullua.


Kieltämättä ikäkriisini ei ole enää pahimmassa vaiheessaan. Puhuin siitä isälle, ja isä sanoi, että itsekin luuli 25-vuotiaana olevansa vanha, mutta nyt ei tunne olevansa vanha vieläkään.
Sen jälkeen isä kysyi joka päivä töistä tultuaan, että onko tänään ollut ikäkriisi.
Eipä ollut ollut. Olin liian kiireinen leikkimään V:n kanssa duploilla.

Ehkä elämää ei ole tärkeää kuluttaa ikävuosien murehtimiseen. Aika kulkee samalla tavalla kuitenkin. Haluanko todella käyttää sen ikäni murehtimiseen? Vuosia tulee kuitenkin vääjäämättä aina vaan lisää!

Hyvänen aika, 22..! Sovitaan, että mietin tätä asiaa seuraavan kerran aikaisintaan sitten kun täytän 32 ja olen teini-ikää lähestyvän pojankoltiaisen äiti.


---

Pikkupojasta tulikin mieleeni. Kaksivuotiaaksi hän on melkoinen pakkaus!
Olimme tosiaan syyslomaa viettämässä vanhempieni luona. Olimme käyneet mummoa katsomassa, ja eräänä toisena päivänä menimmekin autolla kauppaan. Ensin V oli ihan fiiliksissä, että nuna, nuna! Voi että olisittepa nähneet sen innokkaan ilmeen, kun hän luuli pääsevänsä junaan..! Valitettavasti jouduin sanomaan, että ei, ei me mennä nyt junaan vaan kauppaan.
Seuraavaksi hän oli ihan innoissaan, että mummo, mummo! Ei, ei mennä enää mummolaankaan, vaan kauppaan.
Nuna, nuna! Ei, kauppaan.
Mummo, mummo! Ei, vaan me mennään kauppaan.

Poika katseli hetken hiljaa tielle ja sanoi: "Ei mummo. Kauppa."

Fiksu lapsi. :) [V ei siis osaa kovin montaa kokonaista lausetta. Tuo "Ei mummo" on yksi ensimmäisistä. Toinen minkä hän juuri oppi on lisää mehua eli "jisää miu!"]


---

Toivottavasti syksynne on kaunis. Minun ainakin on.

Suklaakrapula.

Oletko kärsinyt krapulasta? Minä olen. Juuri tänä aamuna.

Katsoin illalla Pitkät kihlajaiset. Pidin leffasta, pidin todella, mutta se tuli niin myöhään, että loppuvaiheessa aloin pilkkiä. Otin muutaman Daimin pysyäkseni paremmin hereillä. En syönyt niitä mitenkään mahdottomasti, ehkä 10 siinä koko loppuleffan aikana.
Aamulla oli ihan hirveän tunkkainen ja pääkipuinen ja ahdistava olo. Osittain se saattaa johtua myös siitä, että olimme eilen Karibiassa uimassa ja kloorinhaju ihossani ja hiuksissani aiheuttivat minulle jälkikäteen hieman päänsärkyä. Mutta olen saanut samantapaisia oireita aiemminkin syötyäni illalla karkkia.

Ei oo kivaa.

Toisaalta olen myös ilokseni huomannut, että ei mun edes välttämättä tarvitse syödä mitään ylimakeita ällötyksiä. Rakastan puhua niistä, saan jo niillä puheilla ihanan suklaisen maun suuhuni ja - se riittää.
Ja ei, tämä ei ole mitään ihmeellisiä laiharilupauksia, jotka rikkoutuvat huomenna. Olen ihan oikeasti vain huomannut tämän piirteen itsessäni.
Samoin kuin sen, että vaikka söisin muutaman suklaapalasen, ei samaan syssyyn tarvitse syödä koko levyä.

Ihana tunne. Vapauttava.

En ole koskaan ollut mikään ultihyper mässynsyöjämonsteri, mutta hetkittäin harkinta on kieltämättä pettänyt myös siinä pienemmässä mittakaavassa.

Oman kehon tarpeita ja "tarpeettomuuksia" on hyvä kuunnella. On heti paljon tasapainoisempi olo.

Raiskaus.

Ystäväni osti kuukauden Olivian ja antoi sen sitten minulle luettuaan. Lehdessä oli artikkeli Katrista [nimi jo jutussa muutettu], joka raiskattiin 14-vuotiaana laivalla. Hänellä oli huono itsetunto ja äitinsä oli opettanut hänelle hieman arveluttavan maailmankuvan ["Sitä paitsi äitini oli istuttanut minuun ajatuksen, että viehätysvoima on naisen arvon mittari." s. 150]. Siksi kahden miehen kehut ja koskettelu saivat tytön lähtemään mukaan hyttiin, missä miehet raiskasivat Katrin vuorotellen kolmannen miehen katsoessa vierestä.
Katri ei osannut ajatella tulleensa raiskatuksi, vaan ajatteli asian olevan oma vikansa. Joten kun hänen koulussaan levisi juoru Katrin harrastaneen seksiä kolmen miehen kanssa, hän ei edes tajunnut puolustautua, mietti vain sitä, kuinka miehiä oli kaksi, ei kolme!
Koska ikätoverit pitivät Katria huorana ja ystävät häpesivät häntä, hänet "unohdettiin" ottaa mukaan menoihin. Katri syrjäytyi, ja tuntee menettäneensä parhaat teinivuotensa. Hän ajatteli myös itsemurhaa.

Kuitenkin nyt, 32-vuotiaana, Katri ei koe kärsineensä raiskauksesta mitenkään merkittävästi. Esimerkiksi hän kävi kerran raiskattujen tukitapaamisessa, mutta nähdessään muiden uhrien olevan ihan rikkinäisiä, hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon ja vain ahdistuvansa heidän näkemisestään.
Tottakai se kuitenkin vaikuttaa edelleen, en minä sitä sano. Mutta artikkeli oli ihanan lohdullinen, koska on hyvä tietää, että on myös niitä, jotka eivät järkyty asiasta loppuiäkseen niin kovin, etteivät pysty toimimaan enää. Katrillakin kuitenkin todettiin keskisyvä masennus vuosia myöhemmin, joten ei hänelläkään helppoa ole. En halua nyt edes ajatella niitä rikkinäisiä naisia viilleltyine ranteineen siellä tukiryhmässä. Minun täytyy myöntää, että en haluaisi kenenkään heidän pään sisään tuntemaan sitä tuskaa.

Mutta se asia, minkä takia minä kirjoitan tätä postausta. Tällaisten artikkelien perässä on usein infoboksi aiheesta, niin myös nyt.
Tiesittekö te, että nukkuvan tai muutoin puolustuskyvyttömän voi raiskata ilman sen kummempaa rangaistusta, jos ei ole itse aiheuttanut puolustuskyvyttömyyttä?

Ihan järkyttävää. En voi ymmärtää, miten suomalaisessa lainsäädännössä voi olla tällainen porsaanreikä.
Sanat eivät edes riitä kuvailemaan järkytystäni. Asialle on ehdottomasti alettava aktiivisesti tekemään jotain.

Lopuksi vielä suora lainaus tuosta infolaatikosta:
"Oikeusministeriössä on tänä keväänä valmisteltu esitystä, jonka mukaan myös nukkuvan tai puolustuskyvyttömän raiskaus tulisi rangaistavaksi. Nykyisin tuomio tulee vain, jos raiskaaja on aiheuttanut puolustuskyvyttömyyden."

Toivottavasti sinulla ei ole vastaavia kokemuksia. Mutta jos on, niin apua voi saada esimerkiksi Tukinaisen kriisipäivystyksestä: 0800-97899. Puhelu on maksuton, ja soittoajat ovat arkisin 9-15 ja viikonloppuisin 15-21.


Rakkautta.

Syyskuu, 24.

Nyt on kieltämättä sellainen olo, että mitä hittoa minä täällä koulussa teen, miksen ole kotona pikkupoikani kanssa.
Onneksi tänään loppuu jo kahdeltatoista ja sitten minulla on koko loppupäivä aikaa keinua minimiehen kanssa.

Suuri päivä. Hiukan suurempi mies. V on tänään 2-vuotias. Miten jännittävää!

Tunnen itsenikin jo kamalan vanhaksi.

Tahdon jo keinumaan. Kuulla ihanaiseni raikuvan naurun.

Austen.

Elän Jane Austen -vaihetta. Luin ensin Sanditonin, jonka olemassaolosta edes erittäin austenmainen ystäväni ei tiennyt. Se oli ihan viihdyttävä, kun pääsin alkukankeudesta yli.
Nyt luen kirjenovellikokoelmaa. Uskollinen ystävänne, sekö sen nimi on? Muistaakseni. Ihan hulvaton! Niin ylitseampuvaa, että välillä ei vaan kestä, mutta sitten on taas pakko nauraa. Suosittelen! Kannattaa kuitenkin sitä lukiessa muistaa, että Austen todellakin aloitti parodiasta. Koska nimenomaan parodiaa siinä piisaa!

Aamulla lähdettiin hiukan ex tempore erittäin kiireellä pikkupojan kanssa pääkirjastoon satutunnille. Aluksi V jaksoi kuunnella, mutta sitten hän keksi kirjahyllyt ja alkoi raahata sieltä kuvakirjoja katseltavaksi. Eikä tietenkään vienyt niitä pois sitä mukaa kun haki uusia... Äh. No, ei se mitään, hänhän on vasta 2. Ei voi olettaa että sen ikäinen jaksaisi istua paikallaan tunnin.
Kaupungilta tultuamme nakkasin pojan päiväkotiin ja tulin kotiin tekemään ranskan tehtäviä. Yritän kuunnella ranskaksi, miten CV tehdään.
Ei tuu mitään. Ihan tappokurssi taas tämäkin.

Ps. Keventämissuunnitelmat on suht hyvällä mallilla. Vielä se ei näy painossa tai peilissä, mutta fiilis on hyvä. Suklaaton syyskuu on hiukan lipsunut, mutta niin vähän, että saa olla ylpeä. Fittaamiseenkin on löytynyt uutta puhtia. Kyllä nämä kilot tästä vielä karistetaan, se on varmaa!

Onnellinen kun ei ole onneton.

Sata asiaa päässyt taas tapahtumaan.
Ihan ensimmäisenä, mitä teille kuuluu? Tuntuuko sydämessä lämpimältä?

--

Koulu on alkanut taas. Nautin, vaikka tänäänkin nukahdin tunnille ja opettaja herätti minut. Mutta tykkään olla jälleen ihmisten parissa, ja uudet ykköset ovat mahtavia.
Meillä on myös alkanut harjoitusyritys, missä on mukana muita koulun opiskelijoita. Mahtavaa päästä tekemisiin toistenkin tyyppien kanssa, ainakin oman ryhmäni pojat ovat mukavia. Olen myös käynyt vierailemassa toisessa ryhmässä ystäväni takia, ja heistäkin ainakin yksi on avoimen lämmin persoona.
Tunnen olevani todella siunattu, kun olen päässyt tuohon kouluun sisälle. Kun miettii sitä, miten lähellä voi olla sekin todellisuus, ettei millään löydä omaa paikkaansa vaan harhailee edes takaisin, milloin missäkin.
Ihan mahtavaa. Oon ihan pilvessä kaikesta!

--

Katsokaa tämä. Se on linkki YouTube-videoon aivan upeasta 16-vuotiaasta tytöstä, Cher Lloydista, joka laulaa Brittien X-Factorissa. Ihan mieletöntä!
Juuri tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka saavat mut herkistymään.
Anteeksi muuten, etten osaa laittaa sitä videota suoraan tähän. Jaksaisikohan joku kerrata minulle ohjeet..?

--

Vietän suklaatonta syyskuuta. Or as I said in Practise enterprise, candy-free september. :) Oli suorastaan huolestuttavaa huomata, että mulla oli ihan oikeasti lähes vieroitusoireita ensimmäisten parin päivän aikana. Yritin suostutella itseäni, että kyllähän mä nyt yhden suklaapatukan voisin syödä, ei se olisi niin kovin paha.
Se oli järkyttävää. En kuitenkaan koe syöväni mitenkään hirveän paljon herkkuja, en ole mikään addikti. Ja silti suklaan kieltäminen sai aikaan näin vahvoja reaktioita?
Osittain tämän järkytyksen takia sain pidettyä pääni ja, kuten jo sanoin, ensimmäisten päivien jälkeen tunne tasoittui. Nyt ei tee oikeastaan edes mieli. :) Ja kun on ilman suklaata, on helppo olla myös ilman kaikkia muita karkkeja. Suklaa on kuitenkin sitä parasta, joten miksi kaipaisin mitään muutakaan.

--

Olen saattanut ostaa taas kengät. Ensimmäiset oikeat korkkarini! Ne eivät ole avokkaat, mutta sinne päin. Upeat. Nyt vain odotan viikonloppua, että neidit pääsevät viihteelle!

Olen saattanut myös sortua nettiostoksille. En voinut vastustaa, kun näin Amélien halvalla, sillä haluan sen eikä minulla vielä ole sitä. Joten muutaman päivän päästä olen onnellinen Amélien omistaja, vihdoin!
Tilasin samalla myös V:lle synttärilahjaksi kirjan, hän täyttää kaksi kahden viikon päästä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Ja hullua, miten paljon hän oppii uusia sanoja!
Lisäsin tilaukseen myös Sweeney Toddin, kun sekin oli niin edullinen. Ehkä kääräisen sen pakettiin ja annan ukkelilleni. :)

Olen myös teettänyt kuvia. 147 kappaletta. Nyt onkin taas hyvä urakka saada aikaiseksi laittaa niitä mahdollisimman paljon albumiin, ennen kuin porukat tulevat meille synttäreille!

--

Ovellamme kävi sukunimemme takia tätejä englanninkielisestä seurakunnasta = Jehovan todistajia. Meillä oli kuitenkin ihan mukava juttutuokio.
Se täti kysyi, milloin minä ajattelen ihmisen olevan onnellinen. Kerroin, että onnellinen on silloin, kun ei ole onneton.

Ei 24-vuotiaan pitäisi kuolla.

Menetimme tänään ihmisen.

Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.

Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.

Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.

Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.

Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.

Mmmm, daimia.

Ostettiin eilen O'Boyn daim-kaakaota. Mahtavaa! Aivan upeaa. Oon niin fiiliksissä siitä, juon ihan varmana kaakaota joka päivä. Täytyy vielä illalla kokeilla, miltä se maistuu kuumana!
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.

Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?

Arvoitus selvisi.

Kerroin pari päivää sitten luukkuumme tupsahtaneesta piposta. Nyt sen neuloja selvisi! Se oli kuin olikin eräs talomme emännistä, tosin eri kuin kuvittelin. Hän tuli tänään yllättäen pimpottelemaan ovellemme ja kertoi tehneensä pipon. Kyseli siinä muutenkin sitten kaikenlaista, tyyliin olenko jaksanut äitinä ja onko lapsemme kastettu ja sen sellaista olennaista. Ihasteli kovasti pikku-ukkoa, joka tuli viereen tapittamaan. Hävetti vaan vähän, kun menin kiireellä avaamaan ovea enkä laittanut edes housuja jalkaan! No, ei hän onneksi kauaa viipynyt.
Pipo olikin kuulemma tarkoitettu V:lle. :D Taidan silti omia sen omaan käyttööni, sen verran iso se oli. Yhtä kaikki, mukava lämpöinen yllätys joka tapauksessa!

Nyt palaan lukemaan Geishan muistelmia. En ymmärrä, miten olen siirtänyt näin hienon kirjan lukemista näin pitkään.

Vintage.

Katselin vintage hääkuvia mm. täällä. Miten ihania ja viehättäviä! Hauskoja myöskin ne kuvat, joissa on mukana jopa kymmenen morsiusneitoa.
Olisipa hauska tietää, miten näidenkin avioparien on käynyt. Ovatko he olleet onnellisia, onko elämä kohdellut heitä hyvin?

Oma hääkuumeeni alkaa taas uhkaavasti nousta. Kyllä, tiedän olevani jo naimisissa, vietimme toissapäivänä toista vuosipäiväämme <3. Mutta häät ovat yhä edelleen pitämättä ja pelkään niiden pitämisen olevan vähän outoa siinä vaiheessa, kun olemme olleet naimisissa jo 9 vuotta...
Nimittäin seitsemän vuoden kuluttua hääpäivämme osuu lauantaille. Silloin olisi siis enemmän kuin otollinen hetki häille. Mutta maltanko odottaa niin pitkään?

Kiva yllätys.

Eilen kun tulin kotiin, postiluukkuumme oli tungettu valkoinen, itsetehty pipo. Juuri sellainen, josta olin haaveillut toissapäivänä!
En tiedä yhtään, mistä se on tullut. Sekin on aika epätodennäköistä, että joku olisi tiputtanut sen vahingossa ja joku toinen laittanut minun luukkuuni luullen sitä omakseni. Kuka muka näillä keleillä olisi pitänyt villapipoa?
Luulisin, että joku talomme rouvista on joutessaan vähän askarrellut, ja laittanut tarpeettoman hyvän kiertämään. Olen kiitollinen!

Tahdon kyllä vielä metsästää siihen jonkinlaisen koristeen. Sitten se on täydellinen ja minä valmis talveen!

Hiljaiseloa.

Blogini on ollut aika hiljainen viime aikoina. Sen sijaan oma kesälomanviettoni on ollut pienoista hullunmyllyä. En ole tottunut olemaan näin paljon poissa kotoa.

Ensin lähdimme eräänä sunnuntaina vanhempieni luokse. Menimme taas pikkupojan kanssa kaksin junalla, ja tein ehkä kesän parhaimman päätöksen: lähdimme seitsemän aamujunalla, eli lähtö kotoa oli jo puolisen tuntia aikaisemmin. Mutta eipähän tarvinnut kärvistellä pienen miehen kanssa helteisessä junassa! Matka oli siis oikein leppoisa, ja oli ihana olla perilläkin niin mukavan aikaisin.
Olo Pohjanmaalla oli mukavata. Veljenikin tuli sinne, ja V oli innoissaan kummisetänsä ja -tätinsä näkemisestä. Riemu taisi olla molemminpuoleista. Päästiin myös vihdoin vähän pulikoimaan kauniiseen mummolan järveen.

Lauantaina lähdimme takaisin Turkuun ja seuraavana päivänä suuntasimme kohti Kustavin vuokramökkiä anoppilan kanssa. Viikko meren rannalla oli upeaa! Ainut vain, että koska möksä oli aivan metsässä ja vieläpä mäessä, juuria täynnä oleva maa oli hiukan haastava leikkimisympäristö pienelle pojalle. Mutta selvittiin siitäkin!

Kustavissa ollessamme kävimme myös Taivassalossa. Etenkin Taivassalon kirkko oli upea, sen piha ja ympäröivä alue olivat niin rauhaisia.

Jäimme vain ihmettelemään muutamaa asiaa. Vaikka mökki oli normaalihintaisten kalliimmasta päästä, saimme haudata itse omat vessajätteemme metsään. Oli hieman ajatuksia herättävää, ettei asiasta annettu edes kunnollisia ohjeita, että kuinka syvä kuopan pitäisi olla ja kuinka kaukana vesistöistä jne. Jäin myös miettimään, miten kauan sellaisella kasalla vessapaperia kestää maatua.
Meiltä ei myöskään kysytty tietoja mökissä asuvista henkilöistä tai mitään, mikä ymmärtääkseni on normaali käytäntö. Mieheni epäilikin, että toiminta taisi olla hiukkasen pimeän puoleista. En tosin ole varma, paremmin tietävät voivat korjata käsitystäni.

Olimme Kustavissa tasan viikon, lähtö oli siis seuraavan sunnuntain aamuna. Kävimme nopeasti kotona tarkistamassa merihevosten tilanteen, suihkussa, pakkaamassa hiukan tavaroita ja sitten suuntasimme kohti Imatraa ja kavereiden mökkiä. Vaihdoimme siis yhdeksässä tunnissa suuntaa mökiltä toiselle, aivan eri puolille Suomea!
Tutulla mökillä ollessa on tietysti vähän erilaista, myös sähköttä eläminen tuo omanlaistaan tunnelmaa. Oli ihanan rentouttavaa olla viikko ilman naperoa, kun sai muodostaa päivärytminsä ihan oman olon mukaan. Sitä tuli vaan oltua, syötyä, saunottua ja uitua!
Ystäviemme mökki on ihan hauska kokemus. Se on nimittäin koottu noin 20 vuotta sitten vanhoista palasista. Uusvanhaa tekoa siis. Olen aina ihan innoissani kaikista niistä vanhoista esineistä ja huonekaluista, joita sieltä löytyy.

Kävimme myös katsomassa luolaa, johon Lassilan kyläläiset piiloutuivat sodan aikana. Melkoisen ahdas se oli, en itse uskaltanut edes mennä sisään asti. Käsittämätöntä ajatellakaan, että siellä on asustanut kokonainen kylällinen väkeä!

Kolme viikkoa tuohon reissaamiseen hurahti. Nyt on onneksi sitten lauantaista asti saanut olla ihan vaan kotona. Olisi taas pitänyt tänä viikonloppuna mennä vanhempien luokse, mutta taidan siirtää sen parin viikon päähän. Kuitenkin ennen koulujen alkua on vielä päästävä!

Ainiin, oman osansa blogin hiljaisuuteen on tuonut tietokoneettomuuteni. Vietin mm. [lähes] koko eilisen päivän ilman tietokonetta ja vain nautin parvekkeella kirjasta [Geishan muistelmat] ja jääkahvista. Olen myös ottanut hallintaan hieman aktiivisempaa elämäntapaa, sillä olen kyllästynyt plösöyteeni. Olen käynyt tänään ja eilen lenkillä ja katsonut syömisteni perään koko viikon. Tämän päivän olen elänyt viherpapu-kookos-herkulla. Otin myös Wiille uuden tavoitteen: 8 kiloa puolessa vuodessa. Jos vaikka asian julkistaminen näin yleisesti auttaisi minua pysymään paremmin tavoitteessani!

Katsellaan, voikaa hyvin.

Kalenteri.

Kalenterin täyttäminen on jostain syystä kauhean mukavaa. Mutta jotenkin... Kun kesälomapäivät ovat kovin suunniteltuja etukäteen, tuntuu kuin loma olisi jo käytetty.
Mukavaa, kun välissä on myös täysin tyhjiä päiviä. Avoimina spontaaniudelle. Tai pelkälle olemiselle.

Rusketatko?

Miten meni juhannus?

Meidän meni osittain mönkään. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka peruvat juhannuksen vain koska "ei oikein oo fiilis lähteä mihinkään". Kun yksi perui, kaksi muutakin perui. Olimme siis kolmestaan mieheni ja ystäväni K:n kanssa.
No, vietimme sitten hyvän illan kolmistaan! Korkkasimme pari pulloa, teimme yhdessä ruoan ja jälkiruoan, söimme, pelailimme, katsoimme leffaa ja ennen kaikkea juttelimme paljon. Ihanaa kun on ystävä kylässä!

Tänään, ennen hänen kotiinlähtöään, juttelimme ruskettumisesta. Olemme molemmat kalpeita täyssuomalaisia, jotka palavat ennen kuin ruskettuvat. Tai no... Palavat, mutteivät koskaan rusketu.
Emme kumpikaan voi käsittää tahallista itsensä käristämistä auringossa. a) Überrusketus on ruman näköinen, etenkin niitä liian vaaleita hiuksia vasten ja b) ei se nyt niin kovin tervettä ole, ei fyysisesti eikä henkisesti.
Olimme molemmat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kevyt päivetys on ihan kiva, kun se tulee ulkona ollessa sitä sen kummemmin ottamatta. Kuitenkin se tuntuu hiukan oudolta, että se päivetys pitää saada jo huhtikuussa, että sitten kun kesä tulee, ei olisi niin kalmankalpea. Woot?! Mitä ihmettä..? Miksi tarvitsee olla ruskettunut ennen kuin se on luonnossa edes mahdollista?

En ymmärrä, miksi olisi jotenkin noloa, hävettävää tai muuten vaan daijua olla olematta sen värinen kuin on.

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin ihana myöntää oma vietävyytensä, koska ehkä sitten kuitenkin haluan kokeilla tätä tuotetta vielä tänä kesänä. Mutta kuitenkin vasta nyt auringon jo paistaessa ja päivetyksen ollessa mahdollista, eikä silloin kun lumikin vielä oli maassa...

Kirjastossa taas!

Puolenpäivän aikoihin mulle soitettiin, että voinko tulla tänään sairaan sijaiseksi. Mua hiukan harmitti, että edelliskerralla en ollut kuullut puhelinta, ja sijaisuus oli mennyt jollekin muulle. Siksi halusin päästä tällä kertaa, tavalla tai toisella.
Pitikin hiukan soitella, koska mies oli työhaastattelussa Helsingissä, enkä ollut ihan varma, ehtisikö hän ajoissa ennen kuin mun täytyy lähteä. Onneksi anoppi suostui hakemaan lapsen hoitoon heti töistä päästyään. No, tulihan se mieskin ajoissa, joten ei ollut hätiä mitiä. Täällä siis ollaan!

Fiilis on hyvä. En ole aiemmin ollut iltavuorossa, joten on hassua miten vähän täällä on ihmisiä töissä. Vaikka eipä noita asiakkaitakaan hirveästi ole.
Tuntuu ihan siltä, kuin olisi vain ollut pitkä viikonloppu välissä, ja sitten olisin palannut takaisin. Tosin kirjojen järjestystä on hiukan muutettu, mutta muuten tunnelma on sama.

Täällä on jotenkin hyvä olla.

Kello on kahdeksan. Olen ollut jo neljä tuntia hereillä.
Jos lapsi herää neljältä, päivästä ei voi tulla mitään muuta kuin pirteän hilpeä. Onneksi ainakin vielä sujuu ihan hyvin. Tosin normaalisti kohta olisi jo V:n päiväuniaika, katsotaan miten hän jaksaa sinne oikeaan päikkäriaikaan asti...

Olen silti hyvällä tuulella. Tänään on hyvä päivä. Jos on aamuaurinkoinen keittiö, josta valo säteilee koko asuntoon, ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Mieheni pelaa koneella jotain peliä, V istuu sylissä ja reagoi hauskasti kaikkeen. Matkii äänet, etenkin piippaukset, ja on fiiliksissä mukana kun isi saavuttaa jotain. Söpöliinit.
Itse luen Sookie Stackhouse -kirjaa. Mukavan kevyttä, ihanan jotenkin naiivi kirjoitustapa, sopii minun silmilleni.

Suunnitelmat tälle päivälle: käydä kävelyllä ja Yvesistä hakemassa vähän hemmottelua. Paljon musiikin kuuntelua. Lihapullia ja vohveleita.

 

Kenkiä!

Miten niin raha ei tuo onnellisuutta.
Sen hoitotukipäätöksen saatuamme ainakin mun on ollut huomattavasti helpompi hengittää. Eihän meillä siltikään paljon rahaa ole, mutta ihana kun ei tarvitse miettiä, ostaako ruokaa vai ei!
Äitikin hiukan sponssasi mun elämää ostamalla mulle kolmet uudet kengät, esiteltyäni hänelle viimeisten balleriinojeni pohjaa, josta meni jo sormi läpi.
Tässä siis pieni esittelykierros, osittain myös ystäväni pyynnöstä... Häikäistykää kuvien mahtavasta laadusta!

Ensimmäinen löytö, upeat, pinkit balleriinat. Huomatkaa upea pohjallinen, sekä ihana taite ja solki -systeemi. Anteeksi muuten, etten jaksanut leikkiä tällä hitaalla koneella ja kääntää kuvaa, tämä ei jostain syystä suostunut kääntämään millään normaalilla tavalla, enkä millään jaksanut kopioida kuvaa jonnekin muualle kääntääkseni sen. Niin suuri homma kuin se olisikin ollut!
Mutta joka tapauksessa, nämä ovat ehkä suosikkini.

Nämä valkoiset ovat myös ihanat. Korkoa on niin vähän [harmi ettei se näy kunnolla tässä kuvassa!], että se ei varsinaisesti tunnu, mutta kuitenkin sen verran, että kengät tuntuvat upealta jalassa. Tuo sisäkangas on aivan ihana, toivottavasti löydän joskus jostain ballet, jotka ovat tuommoista kukkakuviota kauttaaltaan. :)

Nuo kahdet löydettyämme ajattelimme äidin kanssa etsiä vielä jotkut perusturvalliset mustat/tummat. Silmiini osuivat nämä. Sinänsä ihan normaalit, mutta kärjen muoto on hiukan erilainen kuin muissa kengissäni, ja rusetit ovat ihanat.
Mitäs pidätte löydöistäni? Hintaa näillä oli yhteensä vajaat 62e, eli mihinkään vararikkoon äitini ei onneksi joutunut. :)


Ps. Vielä kuva uusista korviksistani, joita hehkutin viimeksi. Eikö ole mahtavat?

Pps. Ukkelini tulee näillä näkymin tänään tänne. <3 On jo kova ikävä. Toivottavasti hän viihtyy täällä meidän kanssa pari päivää, on niin ihanaa kun V:llä on kunnon piha missä temmeltää, puhumattakaan talosta, jota voi juosta ympäri. Vaikka tiedän kyllä, että vähintäänkin merihevosten takia on pakko lähteä kotiin jo muutaman päivän päästä. :\
Puhumattakaan siitä, että tiistaina on viimeinen päivä hakea varauksessa oleva Amélie-nuotti kirjastosta!

Hyvä päivä.

 Tänään oli kauhean hyvä ja kiva päivä. Ensimmäinen lämmin päivä Pohjanmaalla ollessamme. Oloa helpotti myös kovasti eilen tullut päätös hoitotuesta: saamme 85e/kk + maanantaina takautuvasti tuet lokakuusta asti. Se on ihan iloinen potti. Enää ei huoleta 24e/kk kituuttaminen...
Laskin jo kovasti budjettiakin noista rahoista kesää varten. Että jos käytämme niin ja niin paljon ruokaan per viikko, niin pitäisi jäädä sen verran, että saan vihdoin uudet silmälasit, housut ja parit paidat. Lisäksi ajattelin kokeilla The Body Shopin hamppukäsivoidetta. Tosin jos se ei tunnu kivalle, ostan siinä tapauksessa taas apteekin Favoran voiteen; se on aivan mielettömän ihanaa.
Minulla on myös Yves Rocheriin 15e:n lahjakortti. Ajattelin käyttää sen täysin itseni hemmotteluun. :)
Niistä silmälaseista vielä. Nissenillä näytti olevan kova tarjous nyt meneillään, toivottavasti se on voimassa vielä ensi viikkoon asti, että ehdin saada lasini supertarjouksella. Pakettiin näytti kuuluvan ainakin aurinkolasit ja näöntarkastus.

Sokaistuin hieman tuosta rahamäärästä, ja ostin tänään vaippoja hakiessani myös lehden ja korvikset. Elämäni ensimmäinen miestenlehti, nimittäin AKU.! Lehti on siis Aku Ankkaa suunnattuna aikuiseen makuun: sarjakuvan lisäksi se sisältää artikkeleita aiheesta ja hieman aiheen vierestä, "tiesitkö, että..." ja "totta vai tarua?" -tyyppisiä pikkujuttuja ja kaikkea sen sellaista. Vaikka lehti onkin ensisijaisesti suunnattu miehiseen makuun [minkä huomaa etenkin mainoksista], olen minä ainakin viihtynyt sen parissa erinomaisesti! En kyllä olekaan lukenut vielä kuin kymmenisen sivua, mutta uskoisin pitäväni siitä loppuun asti. Ostopäätökseen vaikuttivat eniten juttu Olavi Uusivirrasta ja uskomaton hinta: 1,90e.
Tällaista aikuisten Ankkaa on julkaistu ennen Hollannissa, missä se on ollut menestys. Tämän johdosta lehteä päätettiin kokeilla myös Suomessa, toisessa akumaisessa maassa. Katsotaan, miten lehden käy!

Ainiin, vielä ne korvikset. En nyt voi käydä hakemassa kameraa ja näpsäistä niistä kuvaa, sillä V yrittää nukkua siinä huoneessa missä ne ovat. Mutta ne ovat upeat! Kiiltävät levyt, kuin CD:t, koristeelliset vain. Isot kuin mitkä, ja aivan ihanat! En malta odottaa, että laitan jonkun rimpsuhameen ja kauniin topin ja ne korvikset, ja menemme rannalle ja... Ah, niihin vain jotenkin tiivistyy kesä!!


Toivottavasti sinunkin päiväsi on ollut hyvä. :)

Ruokakokeiluja.

Isäni on joko a) hiukan kyllästynyt äitini einesruokaan tai b) kyllästynyt omaan osaamattomuuteensa keittiössä. Muistan ikuisesti kuinka hän teki nakkikastiketta joskus kun olin lapsi, ja pakotti minut syömään vaikka en pitänyt...

Nojoo. Hän on nyt siis innostunut kokeilemaan välillä kaikenlaista, etenkin kun joku lapsista on vähän auttelemassa. Esimerkiksi tämän kevään aikana hän innostui kukkakaaligratiinista, joka on vähitellen jalostunut ihan kunnon kasvisgratiiniksi lanttuineen ja perunoineen, tosin ilman kukkakaalia koska äiti ei pidä siitä. Ja kyllä, pohjalle kuuluu ehdottomasti laittaa hiukan makkaraa!
Toinen erikoisuus on pizzat, joihin käytetään pohjina tortillapohjia. Toimii jostain erikoisesta syystä ihan hyvin. Täytettä laitetaan sen verran, että puolitoista pizzaa riittää kevyesti per nuppi, vaikka minäkin sitä ensin epäilin.

Tänään tuli sitten taas uusi kokeilu. Isä oli nähnyt telkkarin jossain kokkiohjelmassa [ilmeisesti Huomenta Suomessa?], kuinka siellä tehtiin jotain jännittävää pastasalaattia. Sinänsä ihan yksinkertaista, vähän pastaa, sipulia, paprikaa, tomaattia ja "sit sellasta juustojuttua, joka aukee silleen striuup, näin".
Jepjep, eilen oltiin sitten etsimässä sitä sellasta juustojuttua... Ja löydettiin vaan!
Tänään heitettiin tavarat kattilaan, koska meillä ei ole wokkipannua. Paprikana oli keltaista paprikaa, valkosipuli unohdettiin kokonaan ja sipulina käytettiin punasipulia. Pasta oli ihan tavallista kukkamakaronia, mitäs sitä turhia hienostelemaan. Juustokin toimi hyvin, vaikka isä pelkäsi että siinä on liian vähän öljyä. Timjamia laitoin vähän liian arasti, olisi voinut olla enemmänkin.
Ihan hyväähän siitä tuli! Vaikka ehkä omaan makuuni paprikaa oli vähän liikaa. Silti tässä kertaillessa tuli kovin kova nälkä, taidan mennä syömään jämät pois. :)

Olisipa itselläkin samanlainen rohkeus ja lapsenmielinen into keittiössä. Tosin aika nopeasti se tarttuu, kun toisen touhuja seurailee.

Pohjanmaa kukkii.

Matkattiin taas eilen pikkupojan kanssa junalla vanhempieni luokse. Täällä on niin kaunista! Maistiaisina pari kuvaa kolmesta omenapuustamme.
Tänään vielä ohjelmassa yhdet ylppärit, toivottavasti ystäväni pitää ihanasta jäätelöpuikkokahvipurkista, jonka ostin hänelle lahjaksi. Jos ei pidä, otan sen koska tahansa omaan käyttöön!

Ps. Ehkä paras Sinkkuelämää 2 -kritiikki täällä. Vaikka silti ajattelin katsoa rainan vielä joku päivä; ehkä lainaan sen sitten vuoden päästä kirjastosta...

Auschwitz.

Turun sanomissa sattui olemaan artikkeli Pahuus tulee iholle Auschwitzissa. Hyvä artikkeli siitä, mitä tuolloin tapahtui. Niitäkin kun edelleen löytyy, jotka kieltävät koko tapahtuman...

Paikka ja siitä lukeminen saavat edelleen kyyneleet kohoamaan minunkin silmiini. Vaikka siitä on jo neljä vuotta kun kävin sekä Auschwitzissa että Birkenaussa, muistaa sen ahdistavuuden ja kaamivan hiljaisuuden edelleen. Että kävelikin siellä mudassa ja niiden sänkyjen välissä, siellä missä tuhottiin niin monia ihmisiä lopullisesti.

Miten sairas ihmisen mieli voikaan olla.

Sitä on ehkä jo tietoinen liian monesta erilaisesta elämänpolusta. Lukee sivusta, mitä kaikkea ihmiset ovat joutuneet kokemaan, mitä kaikkea toiset ihmiset ovat itse tehneet. Kun kuulee niin monesta, tulee joskus harhakuvitelma, että itselläkin voisi olla monta vaihtoehtoa.
Mutta sitten täytyykin pitää järki päässä ja muistaa, että se on vain tämä yksi. Mahdollisuuksia vaikka mihin on, vaihtoehtojakin esiintyy aina välillä matkan varrella, mutta takaisinpäin ei pääse.

11.

Torniolainen poika on kirjoittanut 11 ällää. Miten mieletön suoritus, onnea uudelle ylioppilaalle!

Harmi vain, että luin uutisen Hesarista. Artikkelin perässä kun oli taas niin mehukkaita kommentteja, ettei mitään rajaa...
Ihan ensimmäinen kommentti, joka minutkin siivitti lukemaan lisää, kysyi, ovatko laudaturit ihan oikeita laudatureja vai vaan kukkaislaudatureja. Kirjoittajan mielestä oikeita laudatureja kun ovat vain pitkä matematiikka ja fysiikka!
Hän saikin melkoisen paljon vastauksia, mm. sen, että todellakin poika kirjoitti sekä pitkän laudaturin että fysiikan. Että oliko jotain muuta valittamista.

No olihan sitä. Monien kommentit vihjailivat tyyliin: "kirjaviisautta kyllä löytyy, mutta pysyyköhän vasara kädessä?" Todella typerää aliarviointia. Miten voikaan sanoa noin, jos ei ole koskaan nähnyt kuvaakaan kyseisestä henkilöstä! Mahtaisi pikkuisen hävettää, jos paljastuisi, että torniolainen on oikein nikkareiden nikkaroija.
Vaikka eihän sillä, enhän minäkään tiedä. Minä vain yritän olla ajattelematta ennakkoluuloisesti!

Lisäksi valitettiin sitä, että eihän niillä ällillä mitään tee, kun 4 ällää riittää pääsykokeissakin suurimpiin koulumenestyspisteisiin.
Itse ymmärrän oikein hyvin sen, että tahtoo saada hyvät paperit. Ei sitä tehdä kenenkään muun takia, vaan itsen takia! Minäkin kirjoitin lyhyestä matikasta ällän. Mitä olen tehnyt sillä? En niin mitään! Mutta jos olisin saanut e:n olisin käynyt uusimassa. Ihan vaan periaatteen vuoksi.

Muutamat valittivat sitä, kuinka on ihan epäreilua verrata ylioppilastodistuksia, kun kokeet ovat muuttuneet niin paljon.
Huomasi kyllä, että kirjoittajat olivat hieman vanhempia. Kokeet kun ovat muuttuneet vuosina 1992-1996! Toiset onneksi osasivat kertoa, että vaikka toisaalta monen ällän saaminen on nyt helpompaa [reaaliaineista saa erilliset arvosanat], on nykyään sen yhdenkin ällän saaminen vaikeampaa [ennen sen sai 20% kirjoittajista, nyt 5%]. Joten miten sen nyt ottaisi, kumpi on helpompaa? Taisi tosiaan vain pieni kateuden piikki vaivata näitäkin vanhempia herrasmiehiä ja -naisia, jotka ovat kirjoittaneet ennen uudistuksia.

Yksi jännä kommentti oli myös yhden amislaisen, joka haukkui lukiota täysin turhaksi ja valitti kuinka amislaiset sentään haluavat päästä nopeasti töihin ja pitää rattaat pyörimässä, ja että mihin amislaisten urotöiden kehuminen on unohtunut.
Jälleen tätä käsittämätöntä lukio vs. amis -kilpailua. Mikseivät molemmat vaihtoehdot voi olla ihan yhtä hyviä?
En itse henkilökohtaisesti tiedä, mutta voiko valmistua lääkäriksi tai professoriksi käymättä lukiota? Olisi hauska tietää tähän vastaus. Koska jos joku tuollainen ammatti/työ on haaveissa, onko silloin vaihtoehtoja..? Jonkunhan nekin hommat on tehtävä, yhtään väheksymättä "tavallisia" duunareita.
Joku toinenkin valitti sitä, kuinka hukkaan heitettyjä nuokin lukiovuodet olivat. Miten niin? Miksi ihmeessä toiset ottavat sen niin henkilökohtaisesti, jos joku toinen haluaa käyttää muutaman vuoden elämästään lukiossa..?
Itselleni ainakin lukio oli oikein oiva vaihtoehto. Rehellisesti sanottuna, ei minusta olisi ollut muuttamaan pois kotoa 15-vuotiaana. Kolme lukiovuotta toivat lisäaikaa aikuistua turvallisesti, ja olen siitä hyvin kiitollinen.
Lisäksi pidän lukiosta. Siellä saa vielä rauhassa tutkailla kaikkia aineita, eikä tarvitse vielä jumiutua niihin muutamaan, jotka erikoistavat yksilön jonkun ammatin edustajaksi. En kadu valintaani pätkääkään.

Kyllä, saatoin ottaa tämän kaiken haukkumisen hieman henkilökohtaisesti. Mutta vilpittömästi toivon, että tuo torniolaispoika ei kohtaa näitä kommentteja, tai jos kohtaa, antaa hyvän vastuksen. Koska luulisi, että tuolla päällä saa jotain sanottua vastaan!

Elleniä ja Travoltaa.

Katsottiin eilen leffa Whip it. Pidin!

Tarvitseeko tästä sanoa vielä muutakin..?
Ellen Page on aivan upea, en malta odottaa että mulla on aikaa katsoa myös leffa Tracey, missä hän on myös pääosassa. Lainasin sen pari viikkoa sitten kirjastosta.
Takaisin Whip it:iin. Se on Drew Barrymoren ohjaama, joten leffa kiinnosti myös sen takia. Tottakai Drew'lla on myös sekopäinen rooli, jonka hän toteutti oikein mukavasti. :D Ellen on silti suosikkini. Pakko katsoa vielä uudestaan!

--

Olen nyt näköjään tänään keräillyt kaikenlaisia klassikoita, jotka haluaisin lukea. Listalle päätyivät Kotiopettajattaren romaani ja Sofian maailma. Taisin vahingossa myös varata pari kirjaa, ja antaa eräälle mangasarjalle mahdollisuuden... Kotona kuitenkin odottaa myös lukupiirin kirja Hämärän vartija [luettava ensi viikon perjantaiksi] sekä toissapäivänä lainaamani Rosa Meriläisen feminismikirja, joka osui silmääni ollessani lajittelijassa.
Kirjastossa työskentely on vaarallista. Vielä kun täältä saisi lainattua lastenvahdin, että olisi joskus aikaa myös lukea kaikki nämä kirjat.

--

Jännittäviä uutisia. John Travolta, 56, ja vaimonsa, 47, odottavat lasta.
Travolta on siis 70, kun lapsi on saavuttamaisillaan pahimman murrosikänsä. Nice. Pystyyköhän pappa pysymään perässä kävelykeppinsä kanssa..?

En oikeasti tahdo arvostella. Ainakaan hirveästi. Mutta juuri vähän aikaa sitten juttelin jonkun kanssa [kenen..? Saa ilmoittautua, mua ärsyttää kun en muista!], että hänen jollain tutullaan oli oikeasti vaikeuksia 6-kymppisenä jaksaa teini-ikäisensä oikutteluja. Ja ymmärrän sen hyvin.
Päivä päivältä olen onnellisempi siitä, että olen tehnyt tenavani 20-vuotiaana. Vielä jaksaa kontata pöydän alle lukemaan yhdessä kirjaa, eikä ole vaikeuksia juosta hypermarketissa karkaavan kakaran perään. Lisäksi sitten kun V on jo iso mies ja muuttaa kotoa, me olemme vasta noin 40, vielä koko vilkas elämä edessä, matkustelua, kylpylöitä, puutarhanhoitoa... Ah, miten mahtavaa! Ja toivottavasti lapsenlapsia kun olemme viitisenkymmentä, mehän olemme silloin vielä vaikka kuinka nuoria ja jaksamme ottaa ne hoitoon [mutta vain silloin tällöin] ja käydä puistossa jäätelöllä ja...
Miten mahtava tulevaisuus meillä onkaan edessä!
Upeaa. Mahtavaa.
Jes. :)

Että pitkää nenää vain niille jotka valittavat "teiniäideistä" ja "mahdollisuuksien pilaamisesta".

--

Turun keskustasta jostain asunnosta löydettiin pari päivää sitten iso dynamiittilasti. Ihan kiva. Onneksi löydettiin ennen kuin räjähtivät...
Olen ehtinyt lukea ehkä vähän liikaakin uutisia tässä kirjaston tiskissä ollessani. On niin lämmintä, ettei kukaan vaivaudu tulemaan kirjastoon. Olen lukenut ihan hirveitä tappo-, tappelu- ja kolarointijuttuja, että en kohta uskalla elää enää missään. Ehkä tällaisessa tilanteessa on ihan tervejärkistä pitää jonkinlainen naiivi tiedostamattomuus.

Kevät.

Kevät on ehdottomasti lempivuodenaikani. Pari päivää sitten havahduin siihen, kuinka vihreää kaikkialla jo onkaan. Tänäänkin ihan säikähdin, että multa on mennyt koivujen hiirenkorvavaihe ihan ohi... Oli nimittäin jo lähes kokonaiset lehden siinä puussa. Onneksi muissa puissa lehdet olivat enemmän alullaan.
Rakastan kevättä, koska kaikki on vielä niin raikkaan ja vaalean vihreää. Kesän kuumuus ei ole vielä päässyt runtelemaan ja kuivaamaan kauniita värejä. Niin luonnon kuin ihmistenkin.

---

Sain tänään postissa kolme korttia! Kaksi niistä olivat postcrossingista. Toisessa oli ihania, pirteän värisiä kukkia 21-vuotiaalta saksalaiselta englannin ja matematiikan opiskelijalta. Toisessa oli pilvenpiirtäjän rakennusmiehiä lounaalla yläilmoissa tarjoilijat seuranaan. Sen lähettäjä työskentelee elokuvien äänimiehenä New Yorkissa, kuinka jännittävää!
Kolmas kortti oli rakkaalta ystävältäni, joka asuu kesän ajan Englannissa lapsia kaitsemassa. Olipa mukava yllätys saada häneltä kortti jo nyt! Täytyykin lähettää hänelle jotain myös takaisin. Kortti oli muutenkin oikein ihana, kuvasti juuri sitä näkymää mitä minä Englannista kaipaan.

---

Voisin vielä palata 365-kirjaan. Kyllä, jaksoin raahata sen kotiin. Ajattelin käydä sitä läpi ja miettiä, mitkä kaikki kohdat olisivat toteutettavissa myös minun elämässäni. Ja toisaalta miettiä myös, miksi jokin kohta tuntuu vaikealta toteuttaa.
En nyt jaksa alkaa käymään niitä kaikkia läpi täällä. Mutta varmasti annan kuulua operaatiosta lisää, mikäli vastaan kävelee jotain uutta tai helposti toteutettavaa. Toivottavasti kirja on hyvä!

365 ways.

Löysinpä kirjastosta kirjan nimeltä 365 ways to save the Earth. Kirjaan on siis valittu vuoden jokaiselle päivälle joku pieni asia tai tapa, jolla voi omalta osaltaan olla mukana maailmanpelastusoperaatiossa.

Ehkä hauskinta opuksessa on se, että se on ihan mielettömän kokoinen möhkäle. Sivut ovat normaalipaksuiset ja kiiltävää paperia. Jokaiselle vinkille on varattu kokonainen aukeama, sillä toisella sivulla on aina joku kaunis luontokuva. Kuitenkin itse vinkki vie ehkä noin neljäsosan sivusta, harvoin edes puolta.
Olisiko maailman pelastaminen siis kannattanut aloittaa jo kirjan ulkoasua miettiessä..? Ehkäpä, ainakin vakuuttavuus olisi parantunut huomattavasti.

Ajattelin kuitenkin antaa kirjalle mahdollisuuden ja kokeilla sen opetuksia. Jos minustakin sukeutuisi edes hiukan parempi ihminen.

Tämä kuitenkin vain, mikäli jaksan raahata tuon tiiliskiven kotiin asti.

Ruokaaa.

Yksi lempipuuhani on vahtailla, mitä työkaverini syövät evääkseen. Tänäänkin yksi siistin ja huolitellun näköinen nainen toi mukanaan roiskeläpän ja kaksi banaania. Oivoi!

Samoin olen nähnyt yhden toisen naisen syöneen jo kolmella edelliskerralla rullakebabia.

Nojaa, enpä itsekään ole mikään esimerkillinen. Mutta toisaalta en myöskään näytä itsestäni huolehtivalta. ;) Söin siis Lämmin kuppi -keiton ja jogurttia vehnänalkioilla höystettynä. Täyteen siitä tuli, mutta katsotaan nyt, kuinka pitkäksi aikaa. Vielä tunti ja 45 min tiskissä oloa jäljellä...

---

Voi kesä! Tänään on kyllä niin kivan näköinen päivä, että! Oikeastaan harmi, että miehen vanhemmat ovat varanneet lapsemme heille täksi yöksi. Toisaalta se on kuitenkin myös kiva, jos vaikka tekisi tuon miekkosen kanssa jotain mukavaa tänään. Ainakin meillä on kasviksia odottamassa grillatuksi tulemista.

---

Täytyykin vielä kertoa, että toissapäivänä ostin vihdoin uuden luomivärin. Olen haaveillut sellaisesta jo varmaan puoli vuotta, mutten ole millään raaskinut rahapulassani ostaa...
No, joka tapauksessa, ostin sellaisen Lumene Natural Coden trion. Ja rakastan sitä! Parasta oli kuitenkin, kun ostaessani sen Sokoksesta sain vielä kaupan päälle poskipunan ja rajauskynän. Hyvä diili. :D

---

Kävimme eilen katsomassa yhden tuttavamme akvaariota ja samalla myös hänen kissojaan. Heillä on nyt kaksi lähes luovutusikäistä pentua ja voi että ne olivat suloisia! Vähän teki mieli ruinata, jos ottaisimme niistä toisen, mutta tuskin kuitenkaan oikeasti. Ei meillä ole varaa sellaiseen rotukissaan, enkä oikein tiedä, onko viitsimystäkään. :\ Mutta mielelläni ottaisin pariksi viikoksi lainaan!

Isoin ongelma on toki myös se, että mieheni sai jonkun verran astmaoireita vierailun jälkeen. En siis halua edes kokeilla, miten lapsemme astma reagoisi...

Pahus. :\

Keri Smith.

Kiitos Ikomin löysin Keri Smithin ja hänen 100 ideaansa. Aion toteuttaa ne, ainakin suurimmaksi osaksi. Osa kuulosti siltä, että tahtoisin tehdä ne nyt heti saman tien, mutta kello juoksee ja huomenna on työpäivä. Huomiseen siis!

23.

Lauantaiksi on luvattu 23 astetta lämmintä. Tulisikohan se kesä sittenkin..? Ainakin kovasti alkaa jo suunnitelmia muotoutua päässä, juuri nappasin mukaan Seikkailupuiston kesän ohjelman.

Työharjoitteluani on nyt jäljellä kolme viikkoa. Seitsemän viikkoa takana. Ei uskoisi. Ja sitten kuitenkin...
Tämä on ollut mukavaa aikaa. Toivottavasti päädyn vastaavanlaiseen työilmapiiriin ihan pysyvästi, sitten jonain päivänä.

Toisaalta välillä tulee ikävyyksiäkin vastaan. Jonkin aikaa sitten yksi tyttö tuli pyytämään minulta poliisin numeroa tehdäkseen rikosilmoituksen. En kehdannut kysyä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli hiukan järkyttynyt, vaikka toisaalta toimikin rauhallisesti.

Toinen tilanne oli hetki sitten, kun tässä pyöri kaksi pikkutyttöä, joilla ei ilmiselvästi ollut mitään hajua nettikoneidemme käytöstä. Valittelivat jotain, että ilmeisesti nuorempien koneella voi olla vain puoli tuntia. En ehtinyt väliin korjaamaan, että joka koneella saa olla ihan yhtä kauan. Hetken päästä he olivat tässä taas ja puhuivat tietyllä äänensävyllä kuinka kuulokkeita saa kuulemma neuvonnasta, mutta missä ihmeessä se neuvonta muka on. Siinä vaiheessa vähän huutelin tästä tiskin takaa, että tarvisitteko te kuulokkeita. Kumpikaan ei katsonut päinkään, ihmettelivät vain keskenään, että mistä tuo sen muka tietää, eivätkä reagoineet minuun sen enempää.
Siis mitä ihmettä, missä ovat nykylasten käytöstavat? Hyvä on, minäkin kuuntelin ehkä salaa, mutta eivät he kyllä kovin hiljaa puhuneet. Sitä paitsi olen asiakaspalvelutyössä, ja jos asiakas on selvästi apuakaipaavan näköinen [palloilee edes takaisin], eikö silloin ole minun asiani puuttua..?
Puuh, en tiedä. Toivoisi vaan, että vanhemmat hoitaisivat asiansa paremmin.

Jännittävää, kuinka eri tavalla sitä kiinnittää huomiota kaikkiin pieniin tapahtumiin, kun on oma lapsi, jonka kasvatusta pitää miettiä.