Menetimme tänään ihmisen.
Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.
Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.
Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.
Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.
Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.
Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.
