Elokuvallisia kirjaelämyksiä.

Olen muutamien viime päivien aikana sivistänyt itseäni kolmella mahtavalla teoksella.

Ensinnäkin, katsoin vihdoin leffan Sinkkuelämää. Olen kuullut siitä haukkuja, toiset ovat valittaneet sen olevan vain kaksi tavallista Sinkkuelämää-jaksoa peräkkäin, mutta itselleni ei tullut sellaista oloa. Pidin siitä.
Olihan siinä sitä perustoimintaakin, sitä itseään. Samantha vauhdissa jne., kyllä te kaikki tiedätte. Mutta oli siinä kaikkea muutakin.
Oma lempikohtaukseni oli sen jälkeen, kun Kiho oli jättänyt Carrien alttarille. Kun he tulivat toisiaan vastaan ja Carrie hakkasi morsiuskimppunsa pilalle. Ja sitten: kun Kiho yritti lähestyä jo pois kävelevää Carrieta, Charlotte piti Carrieta sylissään ja kielsi Kihoa niin vihaisesti tulemasta lähemmäs. Charlotte oli niin tyrmistynyt ystävänsä puolesta, niin vihainen, ja samalla niin suojelevainen, rakastava... Se oli juuri niin tyypillinen leijonanaaraan reagoiminen, ja se välittyi Charlotten silmistä niin aidosti.
Se oli lähes upeinta koskaan. Se katse, se ilme, se eläytyminen. En usko, että monikaan uskoisi Kristin Davisin kykenevän moiseen, etenkään jos ei ole koskaan katsonut muuta kuin pari jaksoa Sinkkuelämäätä olkapäitään kohauttaen.

Toinen elokuvaelämys oli Walk the Line. Lainasin sen kirjastosta ja aioimme katsoa sen M:n kanssa eilen. Toinen ystäväni kertoi nähneensä sen ja valitti, ettei siinä oikein tapahtunut mitään.
En tiedä voisinko olla enempää eri mieltä. Tai no okei, voisin... Mutta olin silti aika eri mieltä. Siinähän käytiin lähes koko ihmisen elämä läpi! Miten siinä ei muka tapahdu mitään? Etenkin kun kyse on Johnny Cashista, joka kuitenkin teki kaikenlaista pientä ja suurta elämänsä aikana.
En tiedä, miten tuosta voi sanoa, ettei siinä tapahtunut oikein mitään. Kai siinäkin olisi pitänyt olla tissit ja räjähdyksiä, että se olisi ollut oikea elokuva.

Kolmas kokemukseni, ja ehdottomasti kyllä oma suosikkini, oli Frank W. Abagnalen Ota kiinni jos saat. Siis luettuna. Olen myös katsonut sen leffana, mutta siitä on jo aikaa, enkä muista kuin yhden kohtauksen, jossa Leonardo DiCaprio kävelee lentokentän käytävällä, ja on todennäköisesti päässyt juuri jälleen kerran pakoon.
Luin kirjan koulun kirjapiiriä varten, itse asiassa valitsin sen itse. Lainattuani sen kirjastosta selailin sitä hiukan ja tyrmistyin kun silmiini osui kuivakoita lauseita ja pelkkiä lukusanoja. Yllätys oli siis melkoisen suuri, kun teksti oli oikeasti kiehtovaa, sujuvaa ja hyvinkirjoitettua. Itse asiassa yllättävän hyvin kirjoitettua, sillä harvemmin omaelämäkerrat ovat näin laadukkaita. [vaikka olihan Abagnalella ollut tukena myös joku toinen kirjoittaja, en tiedä kuinka suuri vaikutus hänellä oli lopputulokseen.]
Kirja oli ihan mieletön. Ahmin sen muutamassa päivässä. Se on upea. Siinä on niin mielettömiä juonenkäänteitä, mielettömiä huijauksia, etten voi käsittää miten kukaan koskaan uskaltaa tehdä mitään niin järjetöntä.
Ja kaikkea korostaa vielä se, kun muistaa, että jätkä oli alle parinkymmenen lennellessään ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa tehden sekkihuijauksiaan. Plus se tosiseikka, että se kaikki on totta.
Olen niin hämmentynyt.
Taidan lukea sen vielä uudelleen.