Ei 24-vuotiaan pitäisi kuolla.

Menetimme tänään ihmisen.

Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.

Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.

Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.

Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.

Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.

Mmmm, daimia.

Ostettiin eilen O'Boyn daim-kaakaota. Mahtavaa! Aivan upeaa. Oon niin fiiliksissä siitä, juon ihan varmana kaakaota joka päivä. Täytyy vielä illalla kokeilla, miltä se maistuu kuumana!
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.

Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?

Arvoitus selvisi.

Kerroin pari päivää sitten luukkuumme tupsahtaneesta piposta. Nyt sen neuloja selvisi! Se oli kuin olikin eräs talomme emännistä, tosin eri kuin kuvittelin. Hän tuli tänään yllättäen pimpottelemaan ovellemme ja kertoi tehneensä pipon. Kyseli siinä muutenkin sitten kaikenlaista, tyyliin olenko jaksanut äitinä ja onko lapsemme kastettu ja sen sellaista olennaista. Ihasteli kovasti pikku-ukkoa, joka tuli viereen tapittamaan. Hävetti vaan vähän, kun menin kiireellä avaamaan ovea enkä laittanut edes housuja jalkaan! No, ei hän onneksi kauaa viipynyt.
Pipo olikin kuulemma tarkoitettu V:lle. :D Taidan silti omia sen omaan käyttööni, sen verran iso se oli. Yhtä kaikki, mukava lämpöinen yllätys joka tapauksessa!

Nyt palaan lukemaan Geishan muistelmia. En ymmärrä, miten olen siirtänyt näin hienon kirjan lukemista näin pitkään.

Vintage.

Katselin vintage hääkuvia mm. täällä. Miten ihania ja viehättäviä! Hauskoja myöskin ne kuvat, joissa on mukana jopa kymmenen morsiusneitoa.
Olisipa hauska tietää, miten näidenkin avioparien on käynyt. Ovatko he olleet onnellisia, onko elämä kohdellut heitä hyvin?

Oma hääkuumeeni alkaa taas uhkaavasti nousta. Kyllä, tiedän olevani jo naimisissa, vietimme toissapäivänä toista vuosipäiväämme <3. Mutta häät ovat yhä edelleen pitämättä ja pelkään niiden pitämisen olevan vähän outoa siinä vaiheessa, kun olemme olleet naimisissa jo 9 vuotta...
Nimittäin seitsemän vuoden kuluttua hääpäivämme osuu lauantaille. Silloin olisi siis enemmän kuin otollinen hetki häille. Mutta maltanko odottaa niin pitkään?

Kiva yllätys.

Eilen kun tulin kotiin, postiluukkuumme oli tungettu valkoinen, itsetehty pipo. Juuri sellainen, josta olin haaveillut toissapäivänä!
En tiedä yhtään, mistä se on tullut. Sekin on aika epätodennäköistä, että joku olisi tiputtanut sen vahingossa ja joku toinen laittanut minun luukkuuni luullen sitä omakseni. Kuka muka näillä keleillä olisi pitänyt villapipoa?
Luulisin, että joku talomme rouvista on joutessaan vähän askarrellut, ja laittanut tarpeettoman hyvän kiertämään. Olen kiitollinen!

Tahdon kyllä vielä metsästää siihen jonkinlaisen koristeen. Sitten se on täydellinen ja minä valmis talveen!

Hiljaiseloa.

Blogini on ollut aika hiljainen viime aikoina. Sen sijaan oma kesälomanviettoni on ollut pienoista hullunmyllyä. En ole tottunut olemaan näin paljon poissa kotoa.

Ensin lähdimme eräänä sunnuntaina vanhempieni luokse. Menimme taas pikkupojan kanssa kaksin junalla, ja tein ehkä kesän parhaimman päätöksen: lähdimme seitsemän aamujunalla, eli lähtö kotoa oli jo puolisen tuntia aikaisemmin. Mutta eipähän tarvinnut kärvistellä pienen miehen kanssa helteisessä junassa! Matka oli siis oikein leppoisa, ja oli ihana olla perilläkin niin mukavan aikaisin.
Olo Pohjanmaalla oli mukavata. Veljenikin tuli sinne, ja V oli innoissaan kummisetänsä ja -tätinsä näkemisestä. Riemu taisi olla molemminpuoleista. Päästiin myös vihdoin vähän pulikoimaan kauniiseen mummolan järveen.

Lauantaina lähdimme takaisin Turkuun ja seuraavana päivänä suuntasimme kohti Kustavin vuokramökkiä anoppilan kanssa. Viikko meren rannalla oli upeaa! Ainut vain, että koska möksä oli aivan metsässä ja vieläpä mäessä, juuria täynnä oleva maa oli hiukan haastava leikkimisympäristö pienelle pojalle. Mutta selvittiin siitäkin!

Kustavissa ollessamme kävimme myös Taivassalossa. Etenkin Taivassalon kirkko oli upea, sen piha ja ympäröivä alue olivat niin rauhaisia.

Jäimme vain ihmettelemään muutamaa asiaa. Vaikka mökki oli normaalihintaisten kalliimmasta päästä, saimme haudata itse omat vessajätteemme metsään. Oli hieman ajatuksia herättävää, ettei asiasta annettu edes kunnollisia ohjeita, että kuinka syvä kuopan pitäisi olla ja kuinka kaukana vesistöistä jne. Jäin myös miettimään, miten kauan sellaisella kasalla vessapaperia kestää maatua.
Meiltä ei myöskään kysytty tietoja mökissä asuvista henkilöistä tai mitään, mikä ymmärtääkseni on normaali käytäntö. Mieheni epäilikin, että toiminta taisi olla hiukkasen pimeän puoleista. En tosin ole varma, paremmin tietävät voivat korjata käsitystäni.

Olimme Kustavissa tasan viikon, lähtö oli siis seuraavan sunnuntain aamuna. Kävimme nopeasti kotona tarkistamassa merihevosten tilanteen, suihkussa, pakkaamassa hiukan tavaroita ja sitten suuntasimme kohti Imatraa ja kavereiden mökkiä. Vaihdoimme siis yhdeksässä tunnissa suuntaa mökiltä toiselle, aivan eri puolille Suomea!
Tutulla mökillä ollessa on tietysti vähän erilaista, myös sähköttä eläminen tuo omanlaistaan tunnelmaa. Oli ihanan rentouttavaa olla viikko ilman naperoa, kun sai muodostaa päivärytminsä ihan oman olon mukaan. Sitä tuli vaan oltua, syötyä, saunottua ja uitua!
Ystäviemme mökki on ihan hauska kokemus. Se on nimittäin koottu noin 20 vuotta sitten vanhoista palasista. Uusvanhaa tekoa siis. Olen aina ihan innoissani kaikista niistä vanhoista esineistä ja huonekaluista, joita sieltä löytyy.

Kävimme myös katsomassa luolaa, johon Lassilan kyläläiset piiloutuivat sodan aikana. Melkoisen ahdas se oli, en itse uskaltanut edes mennä sisään asti. Käsittämätöntä ajatellakaan, että siellä on asustanut kokonainen kylällinen väkeä!

Kolme viikkoa tuohon reissaamiseen hurahti. Nyt on onneksi sitten lauantaista asti saanut olla ihan vaan kotona. Olisi taas pitänyt tänä viikonloppuna mennä vanhempien luokse, mutta taidan siirtää sen parin viikon päähän. Kuitenkin ennen koulujen alkua on vielä päästävä!

Ainiin, oman osansa blogin hiljaisuuteen on tuonut tietokoneettomuuteni. Vietin mm. [lähes] koko eilisen päivän ilman tietokonetta ja vain nautin parvekkeella kirjasta [Geishan muistelmat] ja jääkahvista. Olen myös ottanut hallintaan hieman aktiivisempaa elämäntapaa, sillä olen kyllästynyt plösöyteeni. Olen käynyt tänään ja eilen lenkillä ja katsonut syömisteni perään koko viikon. Tämän päivän olen elänyt viherpapu-kookos-herkulla. Otin myös Wiille uuden tavoitteen: 8 kiloa puolessa vuodessa. Jos vaikka asian julkistaminen näin yleisesti auttaisi minua pysymään paremmin tavoitteessani!

Katsellaan, voikaa hyvin.

Kalenteri.

Kalenterin täyttäminen on jostain syystä kauhean mukavaa. Mutta jotenkin... Kun kesälomapäivät ovat kovin suunniteltuja etukäteen, tuntuu kuin loma olisi jo käytetty.
Mukavaa, kun välissä on myös täysin tyhjiä päiviä. Avoimina spontaaniudelle. Tai pelkälle olemiselle.

Rusketatko?

Miten meni juhannus?

Meidän meni osittain mönkään. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka peruvat juhannuksen vain koska "ei oikein oo fiilis lähteä mihinkään". Kun yksi perui, kaksi muutakin perui. Olimme siis kolmestaan mieheni ja ystäväni K:n kanssa.
No, vietimme sitten hyvän illan kolmistaan! Korkkasimme pari pulloa, teimme yhdessä ruoan ja jälkiruoan, söimme, pelailimme, katsoimme leffaa ja ennen kaikkea juttelimme paljon. Ihanaa kun on ystävä kylässä!

Tänään, ennen hänen kotiinlähtöään, juttelimme ruskettumisesta. Olemme molemmat kalpeita täyssuomalaisia, jotka palavat ennen kuin ruskettuvat. Tai no... Palavat, mutteivät koskaan rusketu.
Emme kumpikaan voi käsittää tahallista itsensä käristämistä auringossa. a) Überrusketus on ruman näköinen, etenkin niitä liian vaaleita hiuksia vasten ja b) ei se nyt niin kovin tervettä ole, ei fyysisesti eikä henkisesti.
Olimme molemmat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kevyt päivetys on ihan kiva, kun se tulee ulkona ollessa sitä sen kummemmin ottamatta. Kuitenkin se tuntuu hiukan oudolta, että se päivetys pitää saada jo huhtikuussa, että sitten kun kesä tulee, ei olisi niin kalmankalpea. Woot?! Mitä ihmettä..? Miksi tarvitsee olla ruskettunut ennen kuin se on luonnossa edes mahdollista?

En ymmärrä, miksi olisi jotenkin noloa, hävettävää tai muuten vaan daijua olla olematta sen värinen kuin on.

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin ihana myöntää oma vietävyytensä, koska ehkä sitten kuitenkin haluan kokeilla tätä tuotetta vielä tänä kesänä. Mutta kuitenkin vasta nyt auringon jo paistaessa ja päivetyksen ollessa mahdollista, eikä silloin kun lumikin vielä oli maassa...

Kirjastossa taas!

Puolenpäivän aikoihin mulle soitettiin, että voinko tulla tänään sairaan sijaiseksi. Mua hiukan harmitti, että edelliskerralla en ollut kuullut puhelinta, ja sijaisuus oli mennyt jollekin muulle. Siksi halusin päästä tällä kertaa, tavalla tai toisella.
Pitikin hiukan soitella, koska mies oli työhaastattelussa Helsingissä, enkä ollut ihan varma, ehtisikö hän ajoissa ennen kuin mun täytyy lähteä. Onneksi anoppi suostui hakemaan lapsen hoitoon heti töistä päästyään. No, tulihan se mieskin ajoissa, joten ei ollut hätiä mitiä. Täällä siis ollaan!

Fiilis on hyvä. En ole aiemmin ollut iltavuorossa, joten on hassua miten vähän täällä on ihmisiä töissä. Vaikka eipä noita asiakkaitakaan hirveästi ole.
Tuntuu ihan siltä, kuin olisi vain ollut pitkä viikonloppu välissä, ja sitten olisin palannut takaisin. Tosin kirjojen järjestystä on hiukan muutettu, mutta muuten tunnelma on sama.

Täällä on jotenkin hyvä olla.

Kello on kahdeksan. Olen ollut jo neljä tuntia hereillä.
Jos lapsi herää neljältä, päivästä ei voi tulla mitään muuta kuin pirteän hilpeä. Onneksi ainakin vielä sujuu ihan hyvin. Tosin normaalisti kohta olisi jo V:n päiväuniaika, katsotaan miten hän jaksaa sinne oikeaan päikkäriaikaan asti...

Olen silti hyvällä tuulella. Tänään on hyvä päivä. Jos on aamuaurinkoinen keittiö, josta valo säteilee koko asuntoon, ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Mieheni pelaa koneella jotain peliä, V istuu sylissä ja reagoi hauskasti kaikkeen. Matkii äänet, etenkin piippaukset, ja on fiiliksissä mukana kun isi saavuttaa jotain. Söpöliinit.
Itse luen Sookie Stackhouse -kirjaa. Mukavan kevyttä, ihanan jotenkin naiivi kirjoitustapa, sopii minun silmilleni.

Suunnitelmat tälle päivälle: käydä kävelyllä ja Yvesistä hakemassa vähän hemmottelua. Paljon musiikin kuuntelua. Lihapullia ja vohveleita.