En ole yli kahteen vuoteen viettänyt yhtäkään yötä yksin kotona. Aina paikalla on ollut itseni lisäksi joko lapsi tai mies. Yleensä molemmat.
Mutta nyt. Vihdoin. Anoppi haki juuri lapsen luokseen, palauttaa sen huomisiltana tai sunnuntaiaamuna.
Olen hehkuttanut tätä kavereille pari päivää. Mikä mahtava vapauden tunne, kokonainen ilta ihan ihkaomaa aikaa!
Mutta nyt sitten kun se aika vihdoin pläjähti naamalle, en oikein tiedä, miten päin olisin. Samat tehtävät ne odottaa, oli vapaapäivä tai ei; siivousta ja tenttiin lukemista, as always.
Ääh.
Kaveriakin olen yrittänyt saada kiinni, hän kun on ilmeisesti Turussa viikonlopun. Mutta ei, äijä ei vastaa, ei sitten millään silloin kun sitä eniten tarvitsisi.
Taitaa tulla yksinäinen ilta.
--
Ei vitsit. Nyt kyllä asenteenmuutosta kehiin. Yksin, vihdoin! Tästä täytyy ottaa kaikki irti!
...ei kai ikäväni kuulla liikaa läpi?
