Viime postauksessahan kerroin aikovani ostaa kuivashampoota. No, minähän ostin eilen, käytin tänään ja olen nyt rakastunut.
Ihan mieletöntä! Miksi olen siirtänyt tätä rakkautta näin kauas hamaan tulevaisuuteen? Ihan mieletön tuote!
Jos et ole vielä kokeillut, niin suosittelen ehdottomasti. Keventää mukavasti aamutoimia.
Ainut huono puoli on oman putikkani yltiöpäinen tuoksu, mutta se onneksi tasaantuu aika pian. Eikä tuoksussa sinänsä vikaa ole; en vain tykkää olla ylihajustettu, etenkin kun kaikki tuotteet tuoksuvat erilaisille...
Toinen hyvä juttu, ja paljon edellistä tärkeämpi. Olen aikoinaan täyttänyt elinluovutuskortin, mutta tajusin jälkeenpäin, että olin täyttöhetkellä vähän vajaa 18-vuotias, enkä siis tiennyt oliko kortti ihan lainvoimainen. Lisäksi kortti on joutunut huppeluksiin lompakoiden vaihtojen yhteydessä.
Olikin siis kiva kun olimme eilen appiporukoiden kanssa syömässä Siipiravintolassa [ihan kiva, vaikkei mitään maan mainiointa tai uutta ja ihmeellistä ollutkaan] ja siellä nökötti telineessä kasa allekirjoitettavia kortteja. Nappasin siitä omani mukaan, ja tänään laitoin tilaukseen lisää, jotta saan jakaa niitä myös luokkalaisilleni. Tilaa sinäkin omasi täältä ja tee päivän hyvä teko.
Ensi viikolla vihdoin verenluovutuksen vuoro!
tiistai 2. marraskuuta 2010
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Osaavat naiset.
Kävimme eilen ystäväni K:n kanssa Osaava nainen -messuilla. Minä en ollut koskaan aiemmin ollut siellä, K on ollut kerran, muttei pahemmin muista sitäkään kertaa.
Tähtäsimme lähinnä kolmelta alkaneeseen muotinäytökseen. Menimme sinne aika aikaisin istumaan ja höpöttelemään omiamme, ja yllätykseksi ohjelma alkoikin jo puoli kolmelta, kun Jukka Rintala esitteli työtään ja työskentelyään. Hän valitsi yleisöstä yhden onnellisen naisen, jolle suunnitteli puvun pikkujouluihin. Olihan se melko huimaa nähdä taiteilija työssään!
En ole ennemmin ollut minkäänlaisessa muotinäytöksessä. Oli hassua katsella, miten näitä tuotteita oikeasti myytiin, eikä kyseessä ollut samanlainen muotinäytös, millaisia näkee joissain huippumalliohjelmissa. Mallit siis kävelivät moneen otteeseen edestakaisin, jotta kaikki varmasti näkivät kyllikseen, ja menivät sitten nopeasti vaihtamaan seuraavat ylleen.
Oli hassua, että miesmalleja oli vain yksi; hän sai koko ajan olla vaihtamassa vaatteita, ja yhdestäkin esittelystä hän häipyi salakavalasti hiukan kesken, sillä tuli seuraavan porukan mukana jälleen. Harmi, että heitä oli vain yksi, sillä en pitänyt tämän yhdenkään ulkonäöstä ollenkaan...
Itse messut olivat hieman pettymys. Harmittaa, kun Suomessa messut kuin messut ovat aina pelkkää myyntiä. Tarkoitus on vain saada myydyksi mahdollisimman paljon. Itse taas hain enemmän virikkeitä ja kokemuksia ja inspiraatiota ja ties mitä muuta.
Ainoastaan yhdessä kojussa oli jotain mielenkiintoista, kun se tarjosi ilmaisen hiuspohjan analyysin. Olimme ihan innoissamme ja odotimme siltä paljon. Mutta ei, tämäkin oli pelkkää omien tavaroiden myymistä. Huoh! Täti katseli hiuspohjaani jännällä laitteella, joka moninkertaisti näkymät edessäni olevalle näytölle. Hän näytti sieltä kamalan näköisen rasvapaakun, ja sitten lähti taas eteenpäin. Hän ei edes pitkään aikaan löytänyt toista, mutta sitten kun hän löysi, hänen äänensävystään kuulosti siltä, että "Ha, löysinpäs oikein ällöttävän, jätetään se tähän näyttöön näkyville!" Ja seuraavaksi sitten kaupattiin tuotteita, jotka sulattavat sitä rasvaa ja ties mitä muuta, mikä lähinnä sai minut pelkäämään.
Oli myös jännittävää, kuinka hän antoi ymmärtää, että kaikkien päästä tuota rasvaa löytyy, mutta sitten kuitenkin jostain syystä siitä pitäisi päästä eroon. Kumpi nyt sitten onkaan luonnotonta..? Lisäksi hän kauppasi minulle rasvoittuvan päänahan tuotteita, vaikka juuri parturi sanoi päänahkaani hieman kuivaksi.
Hmm.
No, jos ei muuta, niin inspiroiduin hänen palopuheestaan ostamaan vihdoin kuivashampoota, sillä minun täytyy päästä tästä jokapäiväisestä hiustenpesusta eroon.
Yhden jutun minäkin kuitenkin ostin. Eräässä kojussa myytiin reilusti Perussa tuotettuja, täysin käsintehtyjä koruja ja tekstiilejä, ja yhdet korvikset olivat niin kauniit, etten kestänyt. Etenkin kun kuulin, että ne ovat saaneet inspiraationsa merestä, rakkautemme oli sinetöity.
Mietin ostosta kuitenkin muotinäytöksen ajan kaikessa rauhassa, sillä ne olivat hiukan hintavat näin opiskelijan budjetille. Mutta olen jo aikaa halunnut laadukkaat ja kauniit korvikset, ja tässä sellaiset nyt olisivat. Joten ostin ne. Oivoi! Eivätkö olekin kauniit?
Mukana tuli vahvasta mantakankaasta tehty pikkuruinen pussukka. Kankaasta on perinteisesti tehty ne kantoliinat, joilla Andien naiset kantavat pienokaisiaan selässään.
Valitettavasti heidän nettisivunsa eivät näköjään toimi eikä heillä ole vielä edes myymälää Turussa, joten hieman epäilen, jos kaikki onkin tehty lapsityövoimalla. Mutta haluan uskoa sen naisen vilpittömiin silmiin, kun hän kertoi itse käyneensä näiden naisten luona.
Jos nettisivut joskus mystisesti toimivatkin, yritän muistaa vinkata niistä.
---
Tänään meidän piti mennä vihdoin katsomaan serkkuani ja hänen pariviikkoista tyttöään, mutta suunnitelmat kaatuivat jälleen. :( Toivottavasti he pääsevät huomenna kanssamme kirjastoon satutunnille. Olisi ihana nähdä vihdoin!
Ulkona on sen verran sateista, eikä V ole tullut vielä kotiin, joten todennäköisesti tämä päivä kuluu siivoillessa. Näkymisiin!
Tähtäsimme lähinnä kolmelta alkaneeseen muotinäytökseen. Menimme sinne aika aikaisin istumaan ja höpöttelemään omiamme, ja yllätykseksi ohjelma alkoikin jo puoli kolmelta, kun Jukka Rintala esitteli työtään ja työskentelyään. Hän valitsi yleisöstä yhden onnellisen naisen, jolle suunnitteli puvun pikkujouluihin. Olihan se melko huimaa nähdä taiteilija työssään!
En ole ennemmin ollut minkäänlaisessa muotinäytöksessä. Oli hassua katsella, miten näitä tuotteita oikeasti myytiin, eikä kyseessä ollut samanlainen muotinäytös, millaisia näkee joissain huippumalliohjelmissa. Mallit siis kävelivät moneen otteeseen edestakaisin, jotta kaikki varmasti näkivät kyllikseen, ja menivät sitten nopeasti vaihtamaan seuraavat ylleen.
Oli hassua, että miesmalleja oli vain yksi; hän sai koko ajan olla vaihtamassa vaatteita, ja yhdestäkin esittelystä hän häipyi salakavalasti hiukan kesken, sillä tuli seuraavan porukan mukana jälleen. Harmi, että heitä oli vain yksi, sillä en pitänyt tämän yhdenkään ulkonäöstä ollenkaan...
Itse messut olivat hieman pettymys. Harmittaa, kun Suomessa messut kuin messut ovat aina pelkkää myyntiä. Tarkoitus on vain saada myydyksi mahdollisimman paljon. Itse taas hain enemmän virikkeitä ja kokemuksia ja inspiraatiota ja ties mitä muuta.
Ainoastaan yhdessä kojussa oli jotain mielenkiintoista, kun se tarjosi ilmaisen hiuspohjan analyysin. Olimme ihan innoissamme ja odotimme siltä paljon. Mutta ei, tämäkin oli pelkkää omien tavaroiden myymistä. Huoh! Täti katseli hiuspohjaani jännällä laitteella, joka moninkertaisti näkymät edessäni olevalle näytölle. Hän näytti sieltä kamalan näköisen rasvapaakun, ja sitten lähti taas eteenpäin. Hän ei edes pitkään aikaan löytänyt toista, mutta sitten kun hän löysi, hänen äänensävystään kuulosti siltä, että "Ha, löysinpäs oikein ällöttävän, jätetään se tähän näyttöön näkyville!" Ja seuraavaksi sitten kaupattiin tuotteita, jotka sulattavat sitä rasvaa ja ties mitä muuta, mikä lähinnä sai minut pelkäämään.
Oli myös jännittävää, kuinka hän antoi ymmärtää, että kaikkien päästä tuota rasvaa löytyy, mutta sitten kuitenkin jostain syystä siitä pitäisi päästä eroon. Kumpi nyt sitten onkaan luonnotonta..? Lisäksi hän kauppasi minulle rasvoittuvan päänahan tuotteita, vaikka juuri parturi sanoi päänahkaani hieman kuivaksi.
Hmm.
No, jos ei muuta, niin inspiroiduin hänen palopuheestaan ostamaan vihdoin kuivashampoota, sillä minun täytyy päästä tästä jokapäiväisestä hiustenpesusta eroon.
Yhden jutun minäkin kuitenkin ostin. Eräässä kojussa myytiin reilusti Perussa tuotettuja, täysin käsintehtyjä koruja ja tekstiilejä, ja yhdet korvikset olivat niin kauniit, etten kestänyt. Etenkin kun kuulin, että ne ovat saaneet inspiraationsa merestä, rakkautemme oli sinetöity.
Mietin ostosta kuitenkin muotinäytöksen ajan kaikessa rauhassa, sillä ne olivat hiukan hintavat näin opiskelijan budjetille. Mutta olen jo aikaa halunnut laadukkaat ja kauniit korvikset, ja tässä sellaiset nyt olisivat. Joten ostin ne. Oivoi! Eivätkö olekin kauniit?
Mukana tuli vahvasta mantakankaasta tehty pikkuruinen pussukka. Kankaasta on perinteisesti tehty ne kantoliinat, joilla Andien naiset kantavat pienokaisiaan selässään.
Valitettavasti heidän nettisivunsa eivät näköjään toimi eikä heillä ole vielä edes myymälää Turussa, joten hieman epäilen, jos kaikki onkin tehty lapsityövoimalla. Mutta haluan uskoa sen naisen vilpittömiin silmiin, kun hän kertoi itse käyneensä näiden naisten luona.
Jos nettisivut joskus mystisesti toimivatkin, yritän muistaa vinkata niistä.
---
Tänään meidän piti mennä vihdoin katsomaan serkkuani ja hänen pariviikkoista tyttöään, mutta suunnitelmat kaatuivat jälleen. :( Toivottavasti he pääsevät huomenna kanssamme kirjastoon satutunnille. Olisi ihana nähdä vihdoin!
Ulkona on sen verran sateista, eikä V ole tullut vielä kotiin, joten todennäköisesti tämä päivä kuluu siivoillessa. Näkymisiin!
maanantai 25. lokakuuta 2010
Ikäkriisi.
Minulla on ikäkriisi.
Täytän huomenna huimat 22 vuotta.
Yritän epätoivoisesti muistuttaa itseäni siitä, että hei oikeasti, 22 on sairaan vähän! Vieläkin..! 17 tai 19 on toki vielä vähemmän, mutta...
Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen vielä nuori ja naiivi ja tyhmä ja saan vielä monta vuotta ollakin.
Mutta en voi sille mitään, että kaksi vuotta äitinä vanhentaa vähintään neljä vuotta. Ehkä enemmänkin. Se on ihan hullua.
Kieltämättä ikäkriisini ei ole enää pahimmassa vaiheessaan. Puhuin siitä isälle, ja isä sanoi, että itsekin luuli 25-vuotiaana olevansa vanha, mutta nyt ei tunne olevansa vanha vieläkään.
Sen jälkeen isä kysyi joka päivä töistä tultuaan, että onko tänään ollut ikäkriisi.
Eipä ollut ollut. Olin liian kiireinen leikkimään V:n kanssa duploilla.
Ehkä elämää ei ole tärkeää kuluttaa ikävuosien murehtimiseen. Aika kulkee samalla tavalla kuitenkin. Haluanko todella käyttää sen ikäni murehtimiseen? Vuosia tulee kuitenkin vääjäämättä aina vaan lisää!
Hyvänen aika, 22..! Sovitaan, että mietin tätä asiaa seuraavan kerran aikaisintaan sitten kun täytän 32 ja olen teini-ikää lähestyvän pojankoltiaisen äiti.
---
Pikkupojasta tulikin mieleeni. Kaksivuotiaaksi hän on melkoinen pakkaus!
Olimme tosiaan syyslomaa viettämässä vanhempieni luona. Olimme käyneet mummoa katsomassa, ja eräänä toisena päivänä menimmekin autolla kauppaan. Ensin V oli ihan fiiliksissä, että nuna, nuna! Voi että olisittepa nähneet sen innokkaan ilmeen, kun hän luuli pääsevänsä junaan..! Valitettavasti jouduin sanomaan, että ei, ei me mennä nyt junaan vaan kauppaan.
Seuraavaksi hän oli ihan innoissaan, että mummo, mummo! Ei, ei mennä enää mummolaankaan, vaan kauppaan.
Nuna, nuna! Ei, kauppaan.
Mummo, mummo! Ei, vaan me mennään kauppaan.
Poika katseli hetken hiljaa tielle ja sanoi: "Ei mummo. Kauppa."
Fiksu lapsi. :) [V ei siis osaa kovin montaa kokonaista lausetta. Tuo "Ei mummo" on yksi ensimmäisistä. Toinen minkä hän juuri oppi on lisää mehua eli "jisää miu!"]
---
Toivottavasti syksynne on kaunis. Minun ainakin on.
Täytän huomenna huimat 22 vuotta.
Yritän epätoivoisesti muistuttaa itseäni siitä, että hei oikeasti, 22 on sairaan vähän! Vieläkin..! 17 tai 19 on toki vielä vähemmän, mutta...
Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen vielä nuori ja naiivi ja tyhmä ja saan vielä monta vuotta ollakin.
Mutta en voi sille mitään, että kaksi vuotta äitinä vanhentaa vähintään neljä vuotta. Ehkä enemmänkin. Se on ihan hullua.
Kieltämättä ikäkriisini ei ole enää pahimmassa vaiheessaan. Puhuin siitä isälle, ja isä sanoi, että itsekin luuli 25-vuotiaana olevansa vanha, mutta nyt ei tunne olevansa vanha vieläkään.
Sen jälkeen isä kysyi joka päivä töistä tultuaan, että onko tänään ollut ikäkriisi.
Eipä ollut ollut. Olin liian kiireinen leikkimään V:n kanssa duploilla.
Ehkä elämää ei ole tärkeää kuluttaa ikävuosien murehtimiseen. Aika kulkee samalla tavalla kuitenkin. Haluanko todella käyttää sen ikäni murehtimiseen? Vuosia tulee kuitenkin vääjäämättä aina vaan lisää!
Hyvänen aika, 22..! Sovitaan, että mietin tätä asiaa seuraavan kerran aikaisintaan sitten kun täytän 32 ja olen teini-ikää lähestyvän pojankoltiaisen äiti.
---
Pikkupojasta tulikin mieleeni. Kaksivuotiaaksi hän on melkoinen pakkaus!
Olimme tosiaan syyslomaa viettämässä vanhempieni luona. Olimme käyneet mummoa katsomassa, ja eräänä toisena päivänä menimmekin autolla kauppaan. Ensin V oli ihan fiiliksissä, että nuna, nuna! Voi että olisittepa nähneet sen innokkaan ilmeen, kun hän luuli pääsevänsä junaan..! Valitettavasti jouduin sanomaan, että ei, ei me mennä nyt junaan vaan kauppaan.
Seuraavaksi hän oli ihan innoissaan, että mummo, mummo! Ei, ei mennä enää mummolaankaan, vaan kauppaan.
Nuna, nuna! Ei, kauppaan.
Mummo, mummo! Ei, vaan me mennään kauppaan.
Poika katseli hetken hiljaa tielle ja sanoi: "Ei mummo. Kauppa."
Fiksu lapsi. :) [V ei siis osaa kovin montaa kokonaista lausetta. Tuo "Ei mummo" on yksi ensimmäisistä. Toinen minkä hän juuri oppi on lisää mehua eli "jisää miu!"]
---
Toivottavasti syksynne on kaunis. Minun ainakin on.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Suklaakrapula.
Oletko kärsinyt krapulasta? Minä olen. Juuri tänä aamuna.
Katsoin illalla Pitkät kihlajaiset. Pidin leffasta, pidin todella, mutta se tuli niin myöhään, että loppuvaiheessa aloin pilkkiä. Otin muutaman Daimin pysyäkseni paremmin hereillä. En syönyt niitä mitenkään mahdottomasti, ehkä 10 siinä koko loppuleffan aikana.
Aamulla oli ihan hirveän tunkkainen ja pääkipuinen ja ahdistava olo. Osittain se saattaa johtua myös siitä, että olimme eilen Karibiassa uimassa ja kloorinhaju ihossani ja hiuksissani aiheuttivat minulle jälkikäteen hieman päänsärkyä. Mutta olen saanut samantapaisia oireita aiemminkin syötyäni illalla karkkia.
Ei oo kivaa.
Toisaalta olen myös ilokseni huomannut, että ei mun edes välttämättä tarvitse syödä mitään ylimakeita ällötyksiä. Rakastan puhua niistä, saan jo niillä puheilla ihanan suklaisen maun suuhuni ja - se riittää.
Ja ei, tämä ei ole mitään ihmeellisiä laiharilupauksia, jotka rikkoutuvat huomenna. Olen ihan oikeasti vain huomannut tämän piirteen itsessäni.
Samoin kuin sen, että vaikka söisin muutaman suklaapalasen, ei samaan syssyyn tarvitse syödä koko levyä.
Ihana tunne. Vapauttava.
En ole koskaan ollut mikään ultihyper mässynsyöjämonsteri, mutta hetkittäin harkinta on kieltämättä pettänyt myös siinä pienemmässä mittakaavassa.
Oman kehon tarpeita ja "tarpeettomuuksia" on hyvä kuunnella. On heti paljon tasapainoisempi olo.
Katsoin illalla Pitkät kihlajaiset. Pidin leffasta, pidin todella, mutta se tuli niin myöhään, että loppuvaiheessa aloin pilkkiä. Otin muutaman Daimin pysyäkseni paremmin hereillä. En syönyt niitä mitenkään mahdottomasti, ehkä 10 siinä koko loppuleffan aikana.
Aamulla oli ihan hirveän tunkkainen ja pääkipuinen ja ahdistava olo. Osittain se saattaa johtua myös siitä, että olimme eilen Karibiassa uimassa ja kloorinhaju ihossani ja hiuksissani aiheuttivat minulle jälkikäteen hieman päänsärkyä. Mutta olen saanut samantapaisia oireita aiemminkin syötyäni illalla karkkia.
Ei oo kivaa.
Toisaalta olen myös ilokseni huomannut, että ei mun edes välttämättä tarvitse syödä mitään ylimakeita ällötyksiä. Rakastan puhua niistä, saan jo niillä puheilla ihanan suklaisen maun suuhuni ja - se riittää.
Ja ei, tämä ei ole mitään ihmeellisiä laiharilupauksia, jotka rikkoutuvat huomenna. Olen ihan oikeasti vain huomannut tämän piirteen itsessäni.
Samoin kuin sen, että vaikka söisin muutaman suklaapalasen, ei samaan syssyyn tarvitse syödä koko levyä.
Ihana tunne. Vapauttava.
En ole koskaan ollut mikään ultihyper mässynsyöjämonsteri, mutta hetkittäin harkinta on kieltämättä pettänyt myös siinä pienemmässä mittakaavassa.
Oman kehon tarpeita ja "tarpeettomuuksia" on hyvä kuunnella. On heti paljon tasapainoisempi olo.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Raiskaus.
Ystäväni osti kuukauden Olivian ja antoi sen sitten minulle luettuaan. Lehdessä oli artikkeli Katrista [nimi jo jutussa muutettu], joka raiskattiin 14-vuotiaana laivalla. Hänellä oli huono itsetunto ja äitinsä oli opettanut hänelle hieman arveluttavan maailmankuvan ["Sitä paitsi äitini oli istuttanut minuun ajatuksen, että viehätysvoima on naisen arvon mittari." s. 150]. Siksi kahden miehen kehut ja koskettelu saivat tytön lähtemään mukaan hyttiin, missä miehet raiskasivat Katrin vuorotellen kolmannen miehen katsoessa vierestä.
Katri ei osannut ajatella tulleensa raiskatuksi, vaan ajatteli asian olevan oma vikansa. Joten kun hänen koulussaan levisi juoru Katrin harrastaneen seksiä kolmen miehen kanssa, hän ei edes tajunnut puolustautua, mietti vain sitä, kuinka miehiä oli kaksi, ei kolme!
Koska ikätoverit pitivät Katria huorana ja ystävät häpesivät häntä, hänet "unohdettiin" ottaa mukaan menoihin. Katri syrjäytyi, ja tuntee menettäneensä parhaat teinivuotensa. Hän ajatteli myös itsemurhaa.
Kuitenkin nyt, 32-vuotiaana, Katri ei koe kärsineensä raiskauksesta mitenkään merkittävästi. Esimerkiksi hän kävi kerran raiskattujen tukitapaamisessa, mutta nähdessään muiden uhrien olevan ihan rikkinäisiä, hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon ja vain ahdistuvansa heidän näkemisestään.
Tottakai se kuitenkin vaikuttaa edelleen, en minä sitä sano. Mutta artikkeli oli ihanan lohdullinen, koska on hyvä tietää, että on myös niitä, jotka eivät järkyty asiasta loppuiäkseen niin kovin, etteivät pysty toimimaan enää. Katrillakin kuitenkin todettiin keskisyvä masennus vuosia myöhemmin, joten ei hänelläkään helppoa ole. En halua nyt edes ajatella niitä rikkinäisiä naisia viilleltyine ranteineen siellä tukiryhmässä. Minun täytyy myöntää, että en haluaisi kenenkään heidän pään sisään tuntemaan sitä tuskaa.
Mutta se asia, minkä takia minä kirjoitan tätä postausta. Tällaisten artikkelien perässä on usein infoboksi aiheesta, niin myös nyt.
Tiesittekö te, että nukkuvan tai muutoin puolustuskyvyttömän voi raiskata ilman sen kummempaa rangaistusta, jos ei ole itse aiheuttanut puolustuskyvyttömyyttä?
Ihan järkyttävää. En voi ymmärtää, miten suomalaisessa lainsäädännössä voi olla tällainen porsaanreikä.
Sanat eivät edes riitä kuvailemaan järkytystäni. Asialle on ehdottomasti alettava aktiivisesti tekemään jotain.
Lopuksi vielä suora lainaus tuosta infolaatikosta:
"Oikeusministeriössä on tänä keväänä valmisteltu esitystä, jonka mukaan myös nukkuvan tai puolustuskyvyttömän raiskaus tulisi rangaistavaksi. Nykyisin tuomio tulee vain, jos raiskaaja on aiheuttanut puolustuskyvyttömyyden."
Toivottavasti sinulla ei ole vastaavia kokemuksia. Mutta jos on, niin apua voi saada esimerkiksi Tukinaisen kriisipäivystyksestä: 0800-97899. Puhelu on maksuton, ja soittoajat ovat arkisin 9-15 ja viikonloppuisin 15-21.
Rakkautta.
Katri ei osannut ajatella tulleensa raiskatuksi, vaan ajatteli asian olevan oma vikansa. Joten kun hänen koulussaan levisi juoru Katrin harrastaneen seksiä kolmen miehen kanssa, hän ei edes tajunnut puolustautua, mietti vain sitä, kuinka miehiä oli kaksi, ei kolme!
Koska ikätoverit pitivät Katria huorana ja ystävät häpesivät häntä, hänet "unohdettiin" ottaa mukaan menoihin. Katri syrjäytyi, ja tuntee menettäneensä parhaat teinivuotensa. Hän ajatteli myös itsemurhaa.
Kuitenkin nyt, 32-vuotiaana, Katri ei koe kärsineensä raiskauksesta mitenkään merkittävästi. Esimerkiksi hän kävi kerran raiskattujen tukitapaamisessa, mutta nähdessään muiden uhrien olevan ihan rikkinäisiä, hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon ja vain ahdistuvansa heidän näkemisestään.
Tottakai se kuitenkin vaikuttaa edelleen, en minä sitä sano. Mutta artikkeli oli ihanan lohdullinen, koska on hyvä tietää, että on myös niitä, jotka eivät järkyty asiasta loppuiäkseen niin kovin, etteivät pysty toimimaan enää. Katrillakin kuitenkin todettiin keskisyvä masennus vuosia myöhemmin, joten ei hänelläkään helppoa ole. En halua nyt edes ajatella niitä rikkinäisiä naisia viilleltyine ranteineen siellä tukiryhmässä. Minun täytyy myöntää, että en haluaisi kenenkään heidän pään sisään tuntemaan sitä tuskaa.
Mutta se asia, minkä takia minä kirjoitan tätä postausta. Tällaisten artikkelien perässä on usein infoboksi aiheesta, niin myös nyt.
Tiesittekö te, että nukkuvan tai muutoin puolustuskyvyttömän voi raiskata ilman sen kummempaa rangaistusta, jos ei ole itse aiheuttanut puolustuskyvyttömyyttä?
Ihan järkyttävää. En voi ymmärtää, miten suomalaisessa lainsäädännössä voi olla tällainen porsaanreikä.
Sanat eivät edes riitä kuvailemaan järkytystäni. Asialle on ehdottomasti alettava aktiivisesti tekemään jotain.
Lopuksi vielä suora lainaus tuosta infolaatikosta:
"Oikeusministeriössä on tänä keväänä valmisteltu esitystä, jonka mukaan myös nukkuvan tai puolustuskyvyttömän raiskaus tulisi rangaistavaksi. Nykyisin tuomio tulee vain, jos raiskaaja on aiheuttanut puolustuskyvyttömyyden."
Toivottavasti sinulla ei ole vastaavia kokemuksia. Mutta jos on, niin apua voi saada esimerkiksi Tukinaisen kriisipäivystyksestä: 0800-97899. Puhelu on maksuton, ja soittoajat ovat arkisin 9-15 ja viikonloppuisin 15-21.
Rakkautta.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Syyskuu, 24.
Nyt on kieltämättä sellainen olo, että mitä hittoa minä täällä koulussa teen, miksen ole kotona pikkupoikani kanssa.
Onneksi tänään loppuu jo kahdeltatoista ja sitten minulla on koko loppupäivä aikaa keinua minimiehen kanssa.
Suuri päivä. Hiukan suurempi mies. V on tänään 2-vuotias. Miten jännittävää!
Tunnen itsenikin jo kamalan vanhaksi.
Tahdon jo keinumaan. Kuulla ihanaiseni raikuvan naurun.
Onneksi tänään loppuu jo kahdeltatoista ja sitten minulla on koko loppupäivä aikaa keinua minimiehen kanssa.
Suuri päivä. Hiukan suurempi mies. V on tänään 2-vuotias. Miten jännittävää!
Tunnen itsenikin jo kamalan vanhaksi.
Tahdon jo keinumaan. Kuulla ihanaiseni raikuvan naurun.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Austen.
Elän Jane Austen -vaihetta. Luin ensin Sanditonin, jonka olemassaolosta edes erittäin austenmainen ystäväni ei tiennyt. Se oli ihan viihdyttävä, kun pääsin alkukankeudesta yli.
Nyt luen kirjenovellikokoelmaa. Uskollinen ystävänne, sekö sen nimi on? Muistaakseni. Ihan hulvaton! Niin ylitseampuvaa, että välillä ei vaan kestä, mutta sitten on taas pakko nauraa. Suosittelen! Kannattaa kuitenkin sitä lukiessa muistaa, että Austen todellakin aloitti parodiasta. Koska nimenomaan parodiaa siinä piisaa!
Aamulla lähdettiin hiukan ex tempore erittäin kiireellä pikkupojan kanssa pääkirjastoon satutunnille. Aluksi V jaksoi kuunnella, mutta sitten hän keksi kirjahyllyt ja alkoi raahata sieltä kuvakirjoja katseltavaksi. Eikä tietenkään vienyt niitä pois sitä mukaa kun haki uusia... Äh. No, ei se mitään, hänhän on vasta 2. Ei voi olettaa että sen ikäinen jaksaisi istua paikallaan tunnin.
Kaupungilta tultuamme nakkasin pojan päiväkotiin ja tulin kotiin tekemään ranskan tehtäviä. Yritän kuunnella ranskaksi, miten CV tehdään.
Ei tuu mitään. Ihan tappokurssi taas tämäkin.
Ps. Keventämissuunnitelmat on suht hyvällä mallilla. Vielä se ei näy painossa tai peilissä, mutta fiilis on hyvä. Suklaaton syyskuu on hiukan lipsunut, mutta niin vähän, että saa olla ylpeä. Fittaamiseenkin on löytynyt uutta puhtia. Kyllä nämä kilot tästä vielä karistetaan, se on varmaa!
Nyt luen kirjenovellikokoelmaa. Uskollinen ystävänne, sekö sen nimi on? Muistaakseni. Ihan hulvaton! Niin ylitseampuvaa, että välillä ei vaan kestä, mutta sitten on taas pakko nauraa. Suosittelen! Kannattaa kuitenkin sitä lukiessa muistaa, että Austen todellakin aloitti parodiasta. Koska nimenomaan parodiaa siinä piisaa!
Aamulla lähdettiin hiukan ex tempore erittäin kiireellä pikkupojan kanssa pääkirjastoon satutunnille. Aluksi V jaksoi kuunnella, mutta sitten hän keksi kirjahyllyt ja alkoi raahata sieltä kuvakirjoja katseltavaksi. Eikä tietenkään vienyt niitä pois sitä mukaa kun haki uusia... Äh. No, ei se mitään, hänhän on vasta 2. Ei voi olettaa että sen ikäinen jaksaisi istua paikallaan tunnin.
Kaupungilta tultuamme nakkasin pojan päiväkotiin ja tulin kotiin tekemään ranskan tehtäviä. Yritän kuunnella ranskaksi, miten CV tehdään.
Ei tuu mitään. Ihan tappokurssi taas tämäkin.
Ps. Keventämissuunnitelmat on suht hyvällä mallilla. Vielä se ei näy painossa tai peilissä, mutta fiilis on hyvä. Suklaaton syyskuu on hiukan lipsunut, mutta niin vähän, että saa olla ylpeä. Fittaamiseenkin on löytynyt uutta puhtia. Kyllä nämä kilot tästä vielä karistetaan, se on varmaa!
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Onnellinen kun ei ole onneton.
Sata asiaa päässyt taas tapahtumaan.
Ihan ensimmäisenä, mitä teille kuuluu? Tuntuuko sydämessä lämpimältä?
--
Koulu on alkanut taas. Nautin, vaikka tänäänkin nukahdin tunnille ja opettaja herätti minut. Mutta tykkään olla jälleen ihmisten parissa, ja uudet ykköset ovat mahtavia.
Meillä on myös alkanut harjoitusyritys, missä on mukana muita koulun opiskelijoita. Mahtavaa päästä tekemisiin toistenkin tyyppien kanssa, ainakin oman ryhmäni pojat ovat mukavia. Olen myös käynyt vierailemassa toisessa ryhmässä ystäväni takia, ja heistäkin ainakin yksi on avoimen lämmin persoona.
Tunnen olevani todella siunattu, kun olen päässyt tuohon kouluun sisälle. Kun miettii sitä, miten lähellä voi olla sekin todellisuus, ettei millään löydä omaa paikkaansa vaan harhailee edes takaisin, milloin missäkin.
Ihan mahtavaa. Oon ihan pilvessä kaikesta!
--
Katsokaa tämä. Se on linkki YouTube-videoon aivan upeasta 16-vuotiaasta tytöstä, Cher Lloydista, joka laulaa Brittien X-Factorissa. Ihan mieletöntä!
Juuri tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka saavat mut herkistymään.
Anteeksi muuten, etten osaa laittaa sitä videota suoraan tähän. Jaksaisikohan joku kerrata minulle ohjeet..?
--
Vietän suklaatonta syyskuuta. Or as I said in Practise enterprise, candy-free september. :) Oli suorastaan huolestuttavaa huomata, että mulla oli ihan oikeasti lähes vieroitusoireita ensimmäisten parin päivän aikana. Yritin suostutella itseäni, että kyllähän mä nyt yhden suklaapatukan voisin syödä, ei se olisi niin kovin paha.
Se oli järkyttävää. En kuitenkaan koe syöväni mitenkään hirveän paljon herkkuja, en ole mikään addikti. Ja silti suklaan kieltäminen sai aikaan näin vahvoja reaktioita?
Osittain tämän järkytyksen takia sain pidettyä pääni ja, kuten jo sanoin, ensimmäisten päivien jälkeen tunne tasoittui. Nyt ei tee oikeastaan edes mieli. :) Ja kun on ilman suklaata, on helppo olla myös ilman kaikkia muita karkkeja. Suklaa on kuitenkin sitä parasta, joten miksi kaipaisin mitään muutakaan.
--
Olen saattanut ostaa taas kengät. Ensimmäiset oikeat korkkarini! Ne eivät ole avokkaat, mutta sinne päin. Upeat. Nyt vain odotan viikonloppua, että neidit pääsevät viihteelle!
Olen saattanut myös sortua nettiostoksille. En voinut vastustaa, kun näin Amélien halvalla, sillä haluan sen eikä minulla vielä ole sitä. Joten muutaman päivän päästä olen onnellinen Amélien omistaja, vihdoin!
Tilasin samalla myös V:lle synttärilahjaksi kirjan, hän täyttää kaksi kahden viikon päästä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Ja hullua, miten paljon hän oppii uusia sanoja!
Lisäsin tilaukseen myös Sweeney Toddin, kun sekin oli niin edullinen. Ehkä kääräisen sen pakettiin ja annan ukkelilleni. :)
Olen myös teettänyt kuvia. 147 kappaletta. Nyt onkin taas hyvä urakka saada aikaiseksi laittaa niitä mahdollisimman paljon albumiin, ennen kuin porukat tulevat meille synttäreille!
--
Ovellamme kävi sukunimemme takia tätejä englanninkielisestä seurakunnasta = Jehovan todistajia. Meillä oli kuitenkin ihan mukava juttutuokio.
Se täti kysyi, milloin minä ajattelen ihmisen olevan onnellinen. Kerroin, että onnellinen on silloin, kun ei ole onneton.
Ihan ensimmäisenä, mitä teille kuuluu? Tuntuuko sydämessä lämpimältä?
--
Koulu on alkanut taas. Nautin, vaikka tänäänkin nukahdin tunnille ja opettaja herätti minut. Mutta tykkään olla jälleen ihmisten parissa, ja uudet ykköset ovat mahtavia.
Meillä on myös alkanut harjoitusyritys, missä on mukana muita koulun opiskelijoita. Mahtavaa päästä tekemisiin toistenkin tyyppien kanssa, ainakin oman ryhmäni pojat ovat mukavia. Olen myös käynyt vierailemassa toisessa ryhmässä ystäväni takia, ja heistäkin ainakin yksi on avoimen lämmin persoona.
Tunnen olevani todella siunattu, kun olen päässyt tuohon kouluun sisälle. Kun miettii sitä, miten lähellä voi olla sekin todellisuus, ettei millään löydä omaa paikkaansa vaan harhailee edes takaisin, milloin missäkin.
Ihan mahtavaa. Oon ihan pilvessä kaikesta!
--
Katsokaa tämä. Se on linkki YouTube-videoon aivan upeasta 16-vuotiaasta tytöstä, Cher Lloydista, joka laulaa Brittien X-Factorissa. Ihan mieletöntä!
Juuri tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka saavat mut herkistymään.
Anteeksi muuten, etten osaa laittaa sitä videota suoraan tähän. Jaksaisikohan joku kerrata minulle ohjeet..?
--
Vietän suklaatonta syyskuuta. Or as I said in Practise enterprise, candy-free september. :) Oli suorastaan huolestuttavaa huomata, että mulla oli ihan oikeasti lähes vieroitusoireita ensimmäisten parin päivän aikana. Yritin suostutella itseäni, että kyllähän mä nyt yhden suklaapatukan voisin syödä, ei se olisi niin kovin paha.
Se oli järkyttävää. En kuitenkaan koe syöväni mitenkään hirveän paljon herkkuja, en ole mikään addikti. Ja silti suklaan kieltäminen sai aikaan näin vahvoja reaktioita?
Osittain tämän järkytyksen takia sain pidettyä pääni ja, kuten jo sanoin, ensimmäisten päivien jälkeen tunne tasoittui. Nyt ei tee oikeastaan edes mieli. :) Ja kun on ilman suklaata, on helppo olla myös ilman kaikkia muita karkkeja. Suklaa on kuitenkin sitä parasta, joten miksi kaipaisin mitään muutakaan.
--
Olen saattanut ostaa taas kengät. Ensimmäiset oikeat korkkarini! Ne eivät ole avokkaat, mutta sinne päin. Upeat. Nyt vain odotan viikonloppua, että neidit pääsevät viihteelle!
Olen saattanut myös sortua nettiostoksille. En voinut vastustaa, kun näin Amélien halvalla, sillä haluan sen eikä minulla vielä ole sitä. Joten muutaman päivän päästä olen onnellinen Amélien omistaja, vihdoin!
Tilasin samalla myös V:lle synttärilahjaksi kirjan, hän täyttää kaksi kahden viikon päästä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Ja hullua, miten paljon hän oppii uusia sanoja!
Lisäsin tilaukseen myös Sweeney Toddin, kun sekin oli niin edullinen. Ehkä kääräisen sen pakettiin ja annan ukkelilleni. :)
Olen myös teettänyt kuvia. 147 kappaletta. Nyt onkin taas hyvä urakka saada aikaiseksi laittaa niitä mahdollisimman paljon albumiin, ennen kuin porukat tulevat meille synttäreille!
--
Ovellamme kävi sukunimemme takia tätejä englanninkielisestä seurakunnasta = Jehovan todistajia. Meillä oli kuitenkin ihan mukava juttutuokio.
Se täti kysyi, milloin minä ajattelen ihmisen olevan onnellinen. Kerroin, että onnellinen on silloin, kun ei ole onneton.
torstai 5. elokuuta 2010
Ei 24-vuotiaan pitäisi kuolla.
Menetimme tänään ihmisen.
Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.
Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.
Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.
Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.
Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.
Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.
Itse en ollut kovinkaan tuttu hänen kanssaan, mutta hän oli mieheni lapsuudenystävä. Vaikka hekään eivät olleet olleet mitenkään erityisen paljon tekemisissä viime vuosina, on menetys silti suuri. Myös minulle.
Omista tuttavistani kukaan ei ole menehtynyt viime aikoina, ei vuosikausiin. Ehkä siksi tämä tapaus sai minutkin kyynelehtimään. Etenkin pikkusiskon kyyneleet, huoli... Ei sitä voi sivuuttaa.
Toisaalta tuntuu pahalta tietää, että se oli hänen omaa syytään. Ajaminen humalassa ylinopeutta ilman turvavyötä ei ole ehkä hohdokkain tapa päättää iltaa. Puhumattakaan elämästä.
Onneksi kyydissä olleille ei käynyt pahemmin. He kaikki olivat laittaneet turvavyönsä kiinni.
Joku joskus sanoi, että puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi, vanhempiensa menettänyttä orvoksi. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole sanaa. Se on luonnotonta. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.
Koko päivä on ollut raskas. Sisko kyseli kamalasti, mitä kuolleen ruumille tapahtuu, ja kertoi vietnamilaisia uskomuksia. Esimerkiksi että onnettomuuspaikalle ei saa mennä kolmeen päivään, sillä muuten henki alkaa seuraamaan siellä käynyttä.
Yritin parhaani mukaan vastata siskon kysymyksiin. Välillä vain istuimme ja annoimme surun virrata.
Jotenkin sitä on niin tyhjä ja sanaton. Kuolema vain ottaa sen kummemmin kysymättä.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Mmmm, daimia.
Ostettiin eilen O'Boyn daim-kaakaota. Mahtavaa! Aivan upeaa. Oon niin fiiliksissä siitä, juon ihan varmana kaakaota joka päivä. Täytyy vielä illalla kokeilla, miltä se maistuu kuumana!
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.
Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?
Ensin en ollut varma, pidänkö siitä, että krokanttipalat [kyllä, siinä on myös niitä, mahtavaa!!] tippuvat pohjalle. Mutta toisen mukillisen jälkeen oli selvää, että se oli ehdottomasti parasta! Ihana makean mukillisen jälkeen vielä lusikoida ne herkkupalat suuhunsa, slurps.
Upeaa. Mahtavaa! Mainitsinko jo, että se oli hyvää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)