Tapaninpäivä.

Pian joulupäivät ovat sitten taas ohi vuodeksi. Kurjaa.
Mies vähän haastoi, jos oltaisiin sittenkin tultu jo ennen uutta vuotta kotiin. Mutta täytyy nyt vähän katsoa, miten me pystytään siihen, kun pitäisi vielä käydä tarkastamassa enon uusi koti.

Tähän väliin täytyy kyllä mainostaa, että loppiaisena joka jannun täytyy ehdottomasti lähteä meidän kanssa Bar Kukaan. Siellä levyjä pyörittelevät dj:t Museovahtimestari ja Improbatur, jotka hulluista nimistään huolimatta soittavat oikeasti hyvää musiikkia.

Takaisin aiheeseen. Olen päättänyt, että ostan itselleni joululahjaksi sen miniläppärin lisäksi jotkut kauniit hopeiset korvikset, jollaisia olen tässä jonkin aikaa kaivannut. Niillä ehkä selviän taas synttäreihin asti.

Ainiin. Aloitan tosiaan sen ranskan opiskelemisen tammikuussa, sillä minä pöljä en muistanut ilmoittautua kursseille ajoissa ja saksa oli jo täynnä. Isä on nyt sitten pitänyt minulle alkeiskurssia ja osaan jo laskea kymmeneen ja luetella suurimman osan persoonapronomineista, sekä tiedän artikkelit ja miten ne lausutaan.
Nyt kun ymmärrän ranskaa edes hiukan [ennen en siis osannut yhtään mitään], alkaa se tuntua entistä kiehtovammalta kieleltä. Olen jo ajat sitten lisännyt ranskan alkeet tehtävien asioiden listalleni, enkä kadu päätöstä.
Tämä saattaa olla jopa hyvä juttu, että myöhästyin ilmoittautumisista.
Ellen sitten kuole sen taakan alle, minkä mieletön opiskelutahti aiheuttaa.


Nyt hiukan harmittaa, kun V ei meinaa taas millään nukahtaa. Se nukkui tänään ihan uskomattomat kolmen tunnin päikkärit, ei siis ole aikoihin nukkunut niin pitkään. Samalla sain itsekin nukuttua ja kurottua vähitellen kasvavaa univelkaa kiinni.
Samalla tässä mietin eilisiltaa, kun olin menossa nukkumaan ja pysähdyin pinnasängyn vierelle kuten varmasti niin monet muutkin äidit aina iltaisin. Se on ihan uskomatonta, mitä tunteita sellainen pieni tuhiseva poika saakaan aikaan. Tietäisipä vaan. Ehkä tietääkin sitten joku päivä, kun katselee omaa pikkuista nyyttiään.
Tiedänpähän itsekin nyt, miltä omista vanhemmistani tuntuu. Ainakin suurimmaksi osaksi. Onhan oma matkani lapseni kanssa vielä alussa, vielä monta hienoa ja kurjaa, mutta kasvattavaa kokemusta edessä. Kaiken sen jälkeen tuntee varmasti vieläkin enemmän, jos se on koskaan mahdollista.

Se on uskomatonta, miten elämä meitä heittelee. Yhdessä hetkessä on suuntaansa etsivä teini, josta tuntuu, ettei mikään tunnu miltään ja missään ei ole mitään järkeä.
Sitten tapahtuu jotain niin pientä, mutta niin suureksi kasvavaa, mikä saa kaiken mullistumaan. Puhun ihan kamalia kliseitä, mutta kun se kaikki on totta. Yhtäkkiä elämällä on merkitys ja suunta, jokaisella päivälläkin oma tarkoituksensa. Miten kaiken sen unenpuutteen ja väsymyksenkin keskellä siitä samasta lähteestä kumpuaa niin suuri elämänvoima, että se peittää alleen kaiken muun, tuskan ja säryn.
Ei tarvitse kuin yhden hymyn, yhden lapsen viattoman, tuhrimattoman, vilpittömän naurunkikatuksen. Yhden koko posken märkään peittävän suukon.

Miten kaunista onkaan elämä.